Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä napaseutujen ilmiöstä.
Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.
Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä annettiin merkkejä Morsen aakkosilla. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.
Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen — nyt hän sieppasi, harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:
… Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua.
Sitten valomerkit sammuivat.
Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.
Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt enää merkkejä.
Mitä tuo mahtoi olla?
Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien täytyi tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.