Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa…? Ja sitten hän iski leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:
"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä. Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa ja hoitoa."
Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas 'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?
Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.
Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.
Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin, rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia, jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus, kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan maahan.
Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva, joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden kesken John Langen kanssa.
"Kuusi kuukautta."
"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista vaimoa."