Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet, joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän esiintymisen.
Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.
Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan että Englannin poliisi oli jäljillä.
Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat täynnä merirosvojen aarteita.
Niin — nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian, että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät hirsipuussa, joka ikisen.
Ambroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.
— Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.
— En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma rakas poikani.