Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?
Silloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.
— Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan… Niin herran ei tarvitse mennä poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se hotellin puolesta.
— Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?
— Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä menee takaukseen vieraistaan.
Vilmart nyökkäsi ja astui käytävään.
— Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen heti takaisin.
Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.
— Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.
— Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra Vilmart?