— Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu "Hain" hampaisiin!
XXXVIII.
SUNNUNTAI CORNWALLISSA.
Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.
Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.
Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.
Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet, ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä, ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien toimitukset — sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta — olivat kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa. Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.
Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi — erinäisiä kauniita ja moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!…
Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista, ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.
Silloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen. Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.