— All right… Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.
Lugeni pudisti päätään.
— Et mitään, hän vastasi. Kyllä — tosiaankin. En näet tahdo joutua vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään. Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?
— Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana. Mitä se ukkonen sanoo?
— Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu. Viaton ja yhä viaton!… Ja sitten hän valittaa nälkää.
Kersantti näytti nololta.
— Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein tuoretta, hän puolustihe.
Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman kätensä kopeloidessa taskua.
— Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.
Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten hitaasti sidotulle vangille.