Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.
Mutta Ambroise Vilmart ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno. Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu pumpulilla.
Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut. Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista enemmän humalassa.
Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta, josta oli korjannut ottopoikansa — nuoren, toivorikkaan insinöörin.
Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa, missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin. Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun, sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli. Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään Dick Ansteyltä hänen suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi työmieheksi rikosten viinamäessä. — Kun belgialainen päästettiin sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.
— Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa… meillä kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa. Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin sovelluttaa käytäntöön —, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja minä… Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.
Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna toukokuussa 1915.
II.
TOINEN.
Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä, Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.