Niin — kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä kultakolikoilta.
Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa. Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut hänelle moniin vuosiin. Well — se ei ollut, niinkuin lordi Avondale kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen — ei, se oli hänen öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus. Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon…
Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan!
Hän polki jalkaa lattiaan.
Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!
Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa… Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä… ja taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine, epäinhimillisine ryppyineen…
Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä koskaan haihtuneet.
Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa… Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia toalettitaiteen aseita. — Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.
Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin — englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja hän esittäisi osansa hyvin!… Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan… Sen miehen onni loppuisi lyhyeen.
Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä? Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi autonohjaajaa tai lakeijaa…