Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.
Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.
On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä — hän erehtyi surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa, sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.
Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen kultasankaisia kakkuloitaan.
Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku, joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan, puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa — niinkuin olisi kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.
Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita, mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti, että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää… Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli alottelija — vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen käärmetarhan matelijoita. No niin — siitä hän saisi kärsiä!…
Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.
Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.
Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.
Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.