Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja nyökäytti päätään ajatuksissaan.
— On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. — Ambroise Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.
— Tunnetteko isäni?
— Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. — Nuori mies tarttui häntä käsivarteen.
— Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.
— Hänen nimensä oli François Delma.
— Ja äitini?
— Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta. Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä…
Nuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.
— Sepähän nähdään, hän murahti.