II.
Haaremin puutarhat ylväät
Kätkee pyhäkön, min pylväät
Työt' ei taitehen,
Ruususton, jonk' idän kesä
Kaunistaa vain,—piilopesä
Siell' on rauhan,
Templi sydämen.
Valtias on valtikatta
Siellä, kylmää vaatimatta
Loiston kunniaa;
Hourisuukot, simahuulet,
Balsamiset tuoksutuulet,
Lempi, lempi
Siellä odottaa.
Unhottaa jos vallan vaivat,
Haaveiss' illan tahtoo taivaat
Nähdä Mahoman,
Nähdä tunteen keväät hennot,
Tuta muistot, toivon lennot,
Käy hän aina
Kukkaismajahan.
Siellä helmass' armaan tuokseen
Seidiä hän vartoo luokseen,
Vastattuaan noin:
»Sultaanitar, vilveess' ehtoon
Sen luo tullos ruusulehtoon,
Ken sun kirjees
Luki suuteloin.»
Auringon jo vuoret peittää,
Taivas purppuransa heittää,
Ilta hämäröi;
Kuuhut laakson hopeoi jo,
Sävel satakielen soi jo;
Riennä, Seidi,
Herras ikävöi!
Oi, hän saa, kuin tuuli väikkyin,
Vait kuin yö, kuin kauris säikkyin
Puolisonsa luo,
Polveaan jo notkistaapi,
Herralt' ilokatseen saapi,
Hunnun varjon
Kasvoiltansa luo.
Puna posken purppuroittaa,
Kirkkaana kuin tähti koittaa
Kyynel silmässä:
Tuskaa, onneako ollee?
Kuule! Näin hän puolisolleen
Kuiskaa, sydän
Vasten sydäntä:
»Seidin taivas!» näin hän haastaa,
»Kodin laaksost' onnekkaasta
Muisto minullen
Immest', ystäväst' on suotu;
Hetken loistoks oli luotu,
Servian kauno
Oli nimi sen.
Kukkain kuu ol' alullansa,
Pultamaan läks uskoansa
Urhot Servian,
Servian kaunon hymy herkes,
Poski kelmetä jo kerkes
Ennen ensi—
Kukkaa kunnahan.