»Oi kiitos, armaat keijuiset!—tuon muistan ainian
Ja nyt en pelkää kotiani mennä.
Kas! tuolta tieni loistaa valossa kuutaman:
Nyt teit' en koskaan unhota ma, en mä.
Kyll' olen köyhä, ei mull' ole kultaa, tavaraa,
Mut Herran nimeen vannon: mun tähteni ei saa
Noin raskahasti metsä huokaella.»
Pääskynen 27/12 1873.
V. Rydberg.
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Kesk'yön unta suloista,
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain
Luotuvi läävän suuta,
Kuin monast' ennen tuijottain
Katsovi taivaan kuuta,
Katsovi hongikkoon, miten tuo
Seudullen kehän tumman luo;
Kummoa pulmaa miesi
Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää,
Puistavi päätä ja hasta,—
»Ei, tät' en voi minä selvittää,
Tuopa se pulma on vasta.»—
Kuin tapa häll' on, heittää hän
Moiset miettehet mielestään,
Toimihins', askariinsa
Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii,
Lukkoja tunnustellen,—
Lehmät pahnoillaan uneksii
Kulkua laitumellen;
Ruoskat, ohjakset unohtain
Pollekin talliss' uinuu vain:
Seimi sen tuoksuavaista
Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel'
Uuhia katsovi ukko;
Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'
On ylä=orrella kukko;
Mustikin oljillaan heräjää,
Häntää hiukkasen lierittää
Niin kuni ystävälle,
Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo
Käy talon perheen luona,
Kauan huomasi hän, miten nuo
Arvon hälle on suonna;
Lapsien luokin varpaillaan
Katsomahan käy armaitaan;
Kellähän oisi mieltä
Hältä sen onnen kieltää.