Hyvästi, hyväst', armahainen,
Tuhansin hyvää yötä nyt!
Se Herran tahto ompi vainen,
Pois, pois siis kaikki epäilyt.
Jokainen mieltään noutakaan,!
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Kaarina Maununtyttären muisto, 1885.
Björnstjerne Björnson.
El SAANUT HÄN LUPAA LÄHTEÄ.
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti:—
»Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulia tääll' on mit' ikänä toivonetki.»
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto,
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo!—
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa—
Kuin houkkion suusta ne sanat soi—:
»Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori,—ma tahdon koittaa!»
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi—se kahden on miehen surma.
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi,—