Oi, jos oisi mull' linnun siivet,
Halki pilvien lentäisin,
Tähtitarhojen kultaniidet
Suomen korpihin johtaisin.
Jokivarret ja vetten partaat,
Laaksot, tunturit honkineen,
Lehdot, nurmet ja vuorten kaltaat
Loisin kultaan ja kukkaseen.
Sitte laskisin tähtirihman
Aallon helmahan helkkymään,
Tähtirihman ja sädevihman
Loisin aaltohon välkkymään.
Niin,—kun jättäisin pilven harjat,
Tähdet aalloista loisteleis,
Tähdet loistais, ja sädesarjat
Taivaan talohon mielen veis!
1868(?)
Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
MIK' OLI SYY?
Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä?
Kuink' kalmankolkko katsantonsa on!
Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä,
Ja silmäst' tuikkii liekki levoton;
Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa,
Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa;
Mut taivaalle luo pilvet verhojansa,
Sielt' täht' ei tuiki,—mies ei rauhaa saa.
Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellen
Täht'tarhoja ja Tuonta tapailee,
Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen—
Mik' on tuo haamu? hän mit' aattelee?
Hakeeko onneaan hän kadonnutta?
Yön salaisuudetko hän ilmi luo?
Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta,
Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo?
Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa,
Koht' urallensa taivaan silmä käy,
Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa,
Muut' ei kuin valoo taivas=alla näy;
Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat,
Ja haaveksijan muoto verestyy.
Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat?
Vai päivä? soitto? vai mik' oli syy?