Kuink' elämää voin viettää ilakoivaa,
Kun levon siunausta ikävöin,
Kun päivän vaivoist' en saa öisin hoivaa,
Vaan yö mua päivin kiusaa, päivä öin.
Nuo vaikk' on vihamiehet toisillensa,
He kättä paiskaten mua kiduttaa,
Touhuineen toinen, toinen voihkeinensa.
Kun touhut vain mun sinust' erottaa.
Päivälle kehun, että sinä loistat
Sen mieliksi, kun taivas pilveen käy,
Ja yölle tummakalle, että poistat
Yön pimeyden, kun tähtiä ei näy.
Mut päivä päivält' enentyy vain suru,
Ja yöstä yöhön kasvaa tuskan puru.
XXIX.
Kun onnen hylkynä ja ihmisten
Osani kurjuutt' itken yksinäni
ja turhaan huudan kuuroon taivaasen
Ja inhostuen kiroon päiviäni,
Ma muiden toivomieltä halaisin,
Mink' armautta, minkä suloutta,
Tuon lahjat, tämän riennot tahtoisin
Nuristen oman onnen nuloutta.
Mut näin kun itseni ma kehnoks teen,
Ma sua muistelen, ja leivon lailla,
Jok' ylös maasta kiitää korkeuteen,
Ma riemuvirttä laulan taivaan mailla.
Rikastun lempes muistoista ma niin,
Sit' etten vaihtais valtain aarteisiin.