Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
EERIK JUHANA HIISSA.
k. 5/4 1870.
Tuoll' ulkona on kirkas, lämmin nyt,
Yön kahleet juotteistaan on hellinnyt,
Luonnolta kolkko ruumispeitto raukee.
Kaikk' uuden elon, uuden kiihkon saa,
Hengelle uudet rientoalat aukee:
Tää tietää juhlaa, rauhaa ennustaa.
Ken arvas sortaa nämät luonnon lait!
Ken rikkoa tään rauhaisuuden!… Vait!…
Tuolt' tunnen äänen särkyneen: on aivan,
Kuin luonnon rinta halkeis kahtia
Ja juopahansa peittäis maan ja taivaan…
Taas tyynt' on, tyyntä niinkuin haudassa.
Rikos on tehty! Nopeudessaan
Sen vertainen ei ihmis=aatoskaan.
On kuin se olis syvää salaisuutta:
Sen rinnalla on laki voimaton,
Sen työt ne ovat ijankaikkisuutta,
Ja itse rikos täytymystä on.
Olemme haudan partahilla. Tän,
Tän pohjukass' on kätkö ystävän.
Se katetaan—hän ijäks pois on meiltä.
Viimeiset pirstat haudan omiks jää.
Hän ijäks, ijäks pois on elon teiltä,
Ja ehkä muistonsakin häviää.
Ei, ystävä! niin ei se käydä saa,
Niin ei se käydä voi, sit' epuuttaa
Se sama sääntö, mi sun käski kuolla.
Sua muistimme, kun kärsit täällä, nyt
Sua muistamme, kun taivaissa oot tuolla.
Näet rintamme on ijäks liittynyt.
Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.