Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,
Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi;
Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,
Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;
Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,
Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,
On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois,
Ja itkullein jos kosken kuohun saisin:
Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut pois
Ja hangen alta kukat nostattaisin,
Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin,
Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin,
Näin osan hengestäni niille suoden.
Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais,
Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis,
Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais,
Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis,
Mut itse heiluin latvassa korke'imman puun
Ma silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuun
Ja visertäisin kultaistani tänne.
Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy,
Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä;
Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,
On lumi maassa, järven aallot jäässä,
Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,
Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,
On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
ARVAN HEITTO.
Toivo, pelko rinnassansa
Neito arpaa langettaa:
Vuohensilmää jaloistansa
Hyppysillään tavoittaa.
Rinta hyppii,
Neito nyppii
Lehväsiä kukastaan.
Arvan kanssa mieli kulkee
Pilvihin ja manahan:
Joka lehvä itseens' sulkee
Elämän ja kuoleman.
Lehvän viskoo,
Lehvän kiskoo
Neito kukast' yhtenään.
Aatos lentää niinkuin nuoli,
Rintaa polttaa, viluttaa,
Kukasta jo toinen puoli
Pirstojansa paljastaa.
Neito, neito!
Arvan heitto
Päivän tuo tai synkän yön.
Hetkeks rinta tuskans' heittää,
Miel' on niinkuin aamukoi!
Mutta lemmen taivaan peittää
Tuokiossa myrsky voi.
Neito rukka!
Taasen kukka
Yhden kyljen paljaaks sai.