Kaikuja Hämeestä 1874.
LÄHDE.
Niin synkän huolellisna oli taivas:
Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas?
Se kyyneleitä maahan vuodattaapi,
Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.
Se syntyi surun hetkenä se lähde,
Se surun lapsi olikin sen tähden;
Se hetken kyllä kuvasteli taivaan,
Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.
Sen helman limaska ja ruoho peitti,
Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti,
Sen ystävinä—olihan myös noita—
On sisiliskoja ja sammakoita.
Sen luo ma usein kävin terveisille,
Näet olen vähän sukua ma sille:
Minäkin taivaast' olen alkuani,
Vaikk' olen vieraantunut kodistani.
Sydänkin mulla kuvasteli taivaan,
Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;—
Ma lähteen luona istuin, päivät elin
Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin.
Näin kerran taas sen viereen painoin pääni,
Ja tuijottelin kurjaa ystävääni;
Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa,
Ja taivas oli murhevaatteissansa.
Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti;
Tuhansin tähdet taivahalla loisti;
Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa,
Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.
Kaikuja Hämeestä 1874.