III.
Suomi, armas synnyinmaani, äiti paljon kärsinyt,
Näinkö huolen pilviin taasen otsasi on peittynyt,
Näinkö taasen silmistäsi karvas kyynel puhkeaa,
Näinkö sydäntäsi taasen synkkä suru painaltaa?
Hempeimmällään onnetar jo rupes sulle hymymään,
Päiväkin jo sulle paistaa täydelt' alkoi terältään,
Vaivannäkös hedelmätkin kypsyä jo alkoivat,
Kauniit kansan orahasi jyväksi jo paisuivat.
Mut nyt sa seisot, niinkuin paahdepäivän jälkehen
Maamies seisoo pellollaan ja tähystääpi taivaallen:
Tuuli ompi kääntynyt ja viima jäinen kylmää maan,
Ja nyt huokaus pusertuupi raskas hänen rinnastaan.
Kaikki, mihin parahimman toivonsa on liittänyt,
Omiensa, rakkaittensa toimentulon kiintänyt,
Monen kovan päivän raade, pitkän työn ja taistelon,
Saattaa tuossa tyhjäks mennä kuluessa tuokion.
Niin myös sunkin, äiti parka; mut äl' ole huolissas,
Vielä sunkin poluillesi onnen päivä paistaa taas!
Ennenkään ei vastoinkäynti ole sua runnellut,
Kovan onnen kouluss' olet vanha tuttu, kokenut.
Karut maasi, jotka vaivoin viljamaaksi perkasit,
Usein kaunoill', akanoilla vaivannäkös palkitsit;
Usein, vaikka tuskin pysyit pystyss' omin voiminkaan,
Hurjat ihmiskädet sua yrittivät kaatamaan.
Vihamiehes viljas sotki, aittas tyhjäks raastoivat,
Kauneimmat sun kukkas joukoin tanterelle kaatuivat,
Loput Manan käskyläiset surmasivat taudeillaan,
Tupas tuli autioks, mut sortunut ei kuitenkaan.
Siis, sä äiti, ällös huolko, kyynel pyyhi silmästäs!
Tänään otsas olkoon kirkas, tää on riemupäiviäs!
Katso ympärilles: tuossa täyttää portaat Parnasson
Uusi, nuori, sankka parvi, vannotettu valohon.
Muutkin lapses, nekin, jotka harvoin muisti äitiään,
Halpaan mökkiis rientävät nyt riemujuhlaas viettämään,
Käden lyövät kätehen ja käyvät ikiliittohon
Varjellakseen äitiänsä viime hengenvetohon.