SUOMENNETTUJA RUNOELMIA
J.L. Runeberg
VÄNRIKIN TERVEHDYS.
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
Kulkeissas täällä elon tanterella,
Kuink' outo voima, pakko sisäinen
Toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
Vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.
Mies oli Cronstedtilla väessään,
Ilolla häntä vielä muistelenki;
Ma vanhus olin, nuorukainen hän,
Mut kummassakin meiss' ol' yksi henki.
Ma helposti ja paljon unhotan,
Mut Tigerstedtin muistan ainian.
Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin,
Ett' oli miekkamieheks luotu poika;
Häll' oli reipas muoto sankarin,
Ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka.
Hänt' ihastelin minä mielessän',
Mä hänet tunsin, minua ei hän.
Äänensä muistan, Pohjan kasvatin,
Kuin pohjoinen se raikui joukon eessä;
Sanansa lens' kuin luoti maalihin
Ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä;
Tuost' äänestäkin huomata jo voi,
Ett' urhokkaasta rinnasta se soi.
Tie minne veikään, min sai koittaakaan,
Kun pako meiltä turvan, toivon poisti,
Tuo sama tuli hänen katseessaan.
Ja muodoss' aina sama rauha loisti;
Kuin vaskikirjoitus se vakamoi:
Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan,
Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki,
Hän kiros silloin, puri hammastaan,
Mut kyyneleet hän sydämmeensä sulki;
Huulilta vaan nuo sanat salamoi:
Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.