"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä — joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.
"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."
Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan huolirunon:
Nyt on luonto liikutettu,
Runotöihin taivutettu,
Vaikka ei riemusta runoja,
Ilmi anneta ilosta.
Kaikki on saanut syvälle,
Murhe pannut painon alle,
Kun on kuultuna kamalat,
Saatu surkiat sanomat,
Kuolemasta kummemmasta
Erosta tämän elämän;
Koska päätti Vihtapaavo
Maalimasta matkajuoksun,
Joka vaarassa vaelsi,
Tämän maaliman majoissa,
Surun lakson laitumilla,
Vuotta viisi seitsemättä.
Eikä tietoa edellä
Annettuna aikanansa
Viikon viimeisen olevan,
Virstan viimeisen tulevan.
Joka saattoi saaren päähän,
Kuolopaikalle kuletti.
Tuo on meiltä tietämätön,
Tuhmain tunnolta salattu,
Mik' oli laitettu lopuksi,
Mikä pantu päätökseksi:
Oisiko usma uuvuttanna,
Sumu silmänsä soaissut,
Vai viluko viivyttännä,
Eli nälkä näännyttännä;
Vaiko varsin määräpäivät
Lie jo tullut täytetyksi.
Ei hän kuollunna kotona,
Sairastanna saapuvilla;
Vasta viimein viikon päästä,
Kun oli kulkenna kotoa,
Kaonna ja kaivattuna,
Veli veljensä tapasi
Veen rannalla veneessä,
Ilman alla aukialla.
Totta tunsi tuskan tuiman
Veli veljen kuolemasta;
Tuossa kohtasi kovasti
Huokaus ja huutoääni,
Kun oli kuollut tuttavansa,
Kaunis kasvinkumppalinsa,
Kun oli linnun liukas ääni
Langetettu laulamasta,
Kun oli kuolo katkaissunna,
Aviotkin auaissunna.
Sama surkia tapaus
Kun tuli tutuksi muille,
Tuotti kyllin kyyneleitä,
Antoi huolta, huokausta,
Sukulaisille surua,
Vielä muutenkin muretia,
Joihen kanssa kaunihisti
Oli aikansa asunut,
Elänyt ikänsä päivät
Sovinnolla, suosiossa.