* * * * *

»Pian Grozasta tuli päivieni sisältö, ja ilokseni huomasin olevani hänen ainoa ystävänsä. Se johtui siitä, että meille oli selvinnyt muuan seikka, jota ainoakaan seudun lapsi ei ollut huomannut, seikka, joka oli jäänyt huomaamatta meitä vanhemmiltakin: maalaiselämän kurjuus, joka oli vain orjamaista raadantaa ja halpaa huvia. Kesäkiireiden aikana oli aamunkoitosta yöhön saakka aherrettava kumaraisena pelloilla, joiden sadosta kolme viidettäosaa meni isännän latoihin; syksystä kevääseen oli istuttava selkä koukussa kangaspuiden ääressä, ja kun tuo loputtoman pitkä kangas viimein valmistui, oli se säästettävä tulevaisuuden varalle; tai vietettävä pitkät ja ikävät iltapuhteet pakinoiden clacoissa, puhdistaen maissia, kuorien papuja ja kartaten villaa; tai oli autettava kankaistaan ylpeilevää ystävätärtä morsiuskapion valmistamisessa. Ainoana huvina sunnuntai-iltojen hora, missä yksitoikkoinen tanssi ikävystyttää jo neljännestunnin kuluttua; tai sitten keskustelu kaivolla rakastuneen houkan kanssa, joka puhuu hämärästi selvistä tarkoitusperistään.

»Luontainen vastenmielisyys piti Grozan ja minut loitolla yhtähyvin noista töistä kuin huveistakin, joilla ne korvattiin. Mutta ei poiketa rangaistuksetta elämästä, johon keskinkertaisuus meidät tuomitsee. Niinpian kuin meidän liittomme huomattiin, jouduimme pilanteon ja vihamielisyyden esineiksi. Sillä ei hyödytä mitään, ettemme häiritse keskinkertaisuutta, että siirrymme syrjään sen tieltä; se ei siedä, että joku on sitä etevämpi: se on yhtä mieltä vain itsensä kanssa, sietää vain omaa nahkaansa.

»Jumalani! Emme kehoittaneet ketään omaksumaan meidän elämäämme, emme pyytäneet päästä kenenkään iltaseuroihin. Seitsentoistavuotiaana oli Grozalla omat rattaat ja oma hevonen, jotka hän oli ansainnut otsansa hiellä. Ne olivat tuohon aikaan välineet, jotka vapauttivat ihmisen palkkatyöläisyydestä ja soivat hänelle näköjään vapaan elämän. Ystäväni vei kaksi kertaa viikossa Buzeu'n torille yhteisen työmme tulokset: villaa, juustoa, vuonia, viljaa, vihanneksia, munia, hedelmiä, lintuja, aina vuodenajan mukaan.

»Tätä lämmintä yksimielisyyttä kahden lapsen välillä, jotka kieltäytyivät suutelemasta papin, bojaarin kanssarikollisen, kättä, ja paljastamasta päätään 'hovin' jokaisen palvelijan ohikulkiessa, pitivät rikoksena ei vain itse asianomaiset, vaan nekin, joiden, ollen orjia kuten hekin, olisi pitänyt noudattaa heidän esimerkkiään. Mutta vaikka olinkin viisitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt, olin sittenkin vain tytöntynkä, ja Groza puhdas kuin lapsi. Meidän retkeilymme metsissä, pitkät poissaolomme kylästä olivat ilkeämielisten silmissä synnillistä ja vallatonta pakoilua. Olimme vain luoneet itsellemme joka suhteessa kauniin elämän, aurinkoisen saaren keskelle pimeää valtamerta: noina vuosina Groza opetti minut soittamaan huilua ja katselemaan järjen valossa tätä villiä luomakuntaa, jonka tähän saakka olin tajunnut vain sydämelläni.

»Kun hänen sormensa ensi kerran suostuivat loihtimaan kuultavakseni lumoavat Doinamme, oli hän mielestäni kuin legendan Fât-Frumos. Unohdin ylpeyteni ja heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleillen hänen polviaan.

»Kaikkivoipa Jumala! Varmaankin sinä ryhdyit työhösi ja saatoit sen päätökseen soittaen huilua alkuaineille, joilla ei vielä ollut muotoa! Sillä Kaikkeus, jonka sinä loit tämän lumoavan sävelvuon saattelemana, oli kuin ihmeellinen laulu.

»Noina vuosina opin niinikään lukemaan ja kirjoittamaan kreikankieltä.
Ja Grozaa saan kiittää tästäkin saavutuksesta.

»Hän oli opetellut tätä kieltä kyläläisten tietämättä Buzeu'ssä käydessään.

— Tahdotko oppia kreikkaa? hän kysyi minulta eräänä päivänä. Meidän kielessämme ei ole omaa kirjakieltä. Voidakseen lukea ja kirjoittaa on valittava joko slaavin- tai kreikankieli. Minä olen oppinut kreikankielen, ja nyt minulla on »neljä silmää». Tee kuten minäkin. Saat oppia sellaista, josta et ole koskaan kuullut puhuttavankaan!