— En ole koskaan tuntenut käteni alla mitään näin miellyttävää enkä tahdo kuolla saamatta tuntea naisruumiin lämpöä. Floritchica, salli sen tapahtua! Jokainen houkka saa tuntea sitä, antamatta sille mitään arvoa, sensijaan että minä annan sille arvon tuntematta sitä. Teet minut onnelliseksi niin vähällä. Ennenpitkää sinä tuhlaat suosiotasi saamatta vastalahjaksi kunnioitusta. Äläkä pelkää, että tavoittelen enempää, sillä jos saarnaaja on oikeassa sanoessaan, että loppu on alkua parempi, on myöskin totta, että elämässä alku useinkin vie voiton lopusta. Niinikään on totta, ettei elämää ole katseltava Saarnaajan silmillä.
»Soin hänelle tämän onnen jääden odottamaan mitä seuraisi. Ei seurannut mitään. Hän ei enää edes halunnut uudistaa tätä huvia, unohti sen eikä kajonnut koko asiaan.
»Olisin tahtonut jollakin tavoin osoittaa hänelle tämän johdosta kiitollisuuttani antamalla jonkun lahjan, jotakin, joka muistuttaisi minusta. Mutta hän sanoi:
— Mitä? Korillisen tuoreita munia? Kananpoikia? Voipurtilon? Donitzan hunajaa? Talossani on niitä yltäkyllin! Vaikka sinä tarjoaisit minulle pyhimyksen, jonka sädekehä olisi puhdasta kultaa, tai rukousnauhan, jonka helmet olisivat kaikkein harvinaisinta ambraa, tai loisteliaan smyrnalaisen vesipiipun, en huolisi niistäkään. Gospodarit, jotka rakastavat ääntäni, Jumala ties miksi, hukuttavat minut tuollaisiin antimiin. Se, mitä haluaisin ja mikä voisi tehdä minut kuolettavan onnelliseksi, sitä et voi minulle antaa sinä eikä itse Jumalakaan: se on ruumis, kasvot, jotka olisivat paremmin ääneni ja sydämeni arvoiset. Ne tekisivät minulle mahdolliseksi elää elämää, jota ilman riudun tässä aasin kuoressa! Sitä ei Jumala ole sallinut; hän ei ole suonut satakielelle riikinkukon sulkia; ehkäpä hän on tehnyt siinä oikein, sillä sanotaanhan, että jos sialla olisi sarvet, kääntäisi se nurin maan.
»Tällaiseksi osoittautui panettelujen esine, Joakim kanttori. Keskellä kesää, joka seurasi tätä oppivuotta, opin tuntemaan hänessä toisenkin miehen, ja tämä havainto oli yhtä yllättävä koko kaupungille kuin minulle ja Grozallekin.
»Olin nyt seitsentoistavuotias. Ja kaunis, kuten näette. Kauneuteni veti muun muassa puoleensa gospodarimme Bolnavulin pojan huomion, jonka isä omisti kaksikymmentä tuhatta hehtaaria maata ja metsää sekä lukemattomia harasia ja karjalaumoja. Tuon monokkelisilmäisen, vasta opiskelemasta palanneen herran mielestä olin vain soma, kaksijalkainen karitsa, joka oli helppo ahmaista, ja joka ehkä oli onnellinenkin siitä, että oli voinut herättää niin korkean herran ruokahalun. Hän ei osannut kuvitellakaan kohtaavansa vastarintaa minun puoleltani. Ja turhaanpa olivat menneet hänen opintonsa, sillä ensi töikseen hän alkoi loukata minua.
»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon, ilmestyi kylän horaan coconache Mano-laki, kuten hänen orjansa häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen korkeita vieraita, sillävälin kuin pomojnic [Apulaisprefekti], joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita sukkeluuksia. Hänen määräyksestään carciumar kaatoi viiniä kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen vartioitavaksi.
»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista, jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta coconache ei tyytynyt tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu 'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois, jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä suureksi hämmästykseksi.
»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana horasta, huomasi kansanjoukon kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä. Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.
»Pian tulisi niitä lisää.