»Tässä on metsän poika, joka komeilee heitukan nimellä, mutta joka olisi yhtä hyvin voinut syntyä linnassa.
»Codrou [vankka metsä], joka taistelee yötä päivää myrskyä, köynnöskasveja ja lahoamista vastaan, »codrou, romanialaisen veli», ei ole antanut hänen tietää mitään taisteluistaan, veljeydestään, vielä vähemmän jalomielisyydestään. Miksi sitten kopeilla tuosta ylevästä syntyperästä? Miksi ylpeillä tuosta orjaäidistä, — joka tarjoaa tinkimättä niinhyvin vainotulle kuin pahantekijällekin varjonsa ja lämpönsä, ravinnon ja varman turvapaikan, — jos se kerran haudataan häpeään ja jätetään vandaalien käsiin. Sillä metsä on suuri orja, joka elää kiittämättömien ihmisten onneksi: palkinnoksi moninaisista antimistaan se saa vain kiittämättömyyttä alkaen lapsesta, joka taittelee sen nuoret vesat, ja eläimestä, joka pureksii sen silmut, aina siivekkäisiin vieraisiin saakka, jotka tahrivat sen lehvät, ja taivaaseen saakka, joka lähettää tuhoisan salaman. Eikä se kuitenkaan, enempää kuin Jeremiaan vihaama ihmiskarjakaan, lakkaa hetkeksikään taistelemasta vihamielistä elämää vastaan, joka käy sen kimppuun, eikä palvomasta Jumalaa, joka on laupiaampi täitä kuin ylevintä luotuansa kohtaan.
»Samalla kuin karhunmarjapensas työntää esiin lukemattomia okaita puolustaakseen hyödytöntä ja kurjaa olemassaoloaan, täyttää metsä osaansa alistuneena tehtävänsä maan päällä; mutta sillä aikaa kuin kirves iskee sen ytimeen, laulaa latva viimeisen ylistyslaulunsa auringolle.»
* * * * *
»Jeremias! Heitukka, joka nyt puhuu sinulle, on orjan äpärälapsi, ylhäisen miehen jälkeläinen, (sillä kuten ehkä tiedät, ovat ylhäiset samanlaisia kuin mekin: heillä on jälkeläisiä kaikkialla).
»No niin, minä kieltäydyin palvelemasta ylhäisiä, painuin kymmenvuotiaana metsiin ja siellä olen elänyt viisikymmentä vuotta. Olen taistellut heitukka Jianun johdolla, palvellut suuren Tudor Vladimirescon joukoissa, päätyen viimein isäsi Cosman joukkoon. Kaikki kolme olivat hirmuvaltiaita ja minä heidän orjansa. On totta, että heidän hirmuvaltansa oli ylevää, mutta orjuuteni ei silti ollut vähemmän kova. Hirttäköön sinut sitten Tudor tai arkontti Samurakis, olet hirtetty. Ja minä taivuin, näetkös, ja kestin usein huutavaa vääryyttä. Tein sen siksi, että se tapahtui 'aatteen' vuoksi. Tein sen vielä siksi, että… pelkäsin. Ajattelin: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla. Älä unohda, että äitini oli orja, ja orjat ovat aina pelkureita. Kuinka voisikaan vaatia, että he olisivat urheita? Pelko on vuosisatoja ollut heillä veressä, vuosisatoja ovat vuoroin Tudorit, vuoroin arkontit piesseet ja hirttäneet heitä.
»Ymmärrätkö, pieni sankarini: sekä lakeudella että metsässä on herransa, jotka sitä hallitsevat.»
Sumuinen yö lankesi 'Hämärään laaksoon'. 'Karhuluolassa' ei enää voinut eroittaa heitukkain kasvoja.