(On pimeän hämärää, joka vähitellen valkenee aamuruskoksi ja päiväksi.
Arvi seisoo nojaten laivan laitaan, Soini istuu köysikimpulla.)
Laulu n:o 1.
ARVI (Laulaa.)
Merimies se laivallansa seilailee, on tuntematon taival, jota kulkee; hän kotimaata mielessänsä muistelee ja povehensa surumielen sulkee.
On usein hällä kotimökki mielessä,
sekä muistossansa äitikin hellä.
Ja kaipauksen kyynel vierii silmästä,
jos armas kulta siellä lienee kellä.
Vaan silloin emme näitä jouda muistelemaan,
kun myrskytuuli aavalla se pauhaa.
Me vastaan sitä ankarasti taistelemaan
nyt käymme ilman lepoa ja rauhaa.
Vaan tyyntyyhän se myrskytuuli vihdoinkin, ja valkeneepi kansikin taivaan. Nyt armahasti sinipinta taasenkin se tuudittaapi meripojan laivaa.
Kertosäe (Duetossa.) Niin merelläkin vain on ihanaa, kun sinipinta tuudittaapi laivaa.
Kun hämärtyy ja päivä mailleen ennättäy ja iltatähti kaukana kiiltää, niin vahtimies se keulassa haavemielin käy, hänen sielussansa kaukomaat ne siintää.
Kertosäe. Niin merelläkin vain on kaihoisaa, kun iltatähti kaukana kiiltää.