Maija. Aivan sydän halkeaa! Ensin semmoinen ilo ja nyt tällainen surkeus.
Pekka. Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä koko arpajaiset.
Maija. Olisi kaiketi voinut sattua oikeinkin meidän kohdallemme eikä tällä tavalla.
Isäntä (tulee takaisin). Siellä on jo asiapoika hakemassa emännän leninkiä pois.
Maija. Ei kuuna päivänä! Leninkiä minä en anna, sillä se on minulle kuin tehty. En anna, en!
Isäntä. Sanoi poliisin tulevan hakemaan, jos ei hyvällä anneta.
Pekka ja Maija. Poliisin? (Katsovat toisiinsa.) Voi ja (ottaa leningin, nyyhkien). Se on niin sievä ja sopii niin hyvästi — en minä raskisi sitä antaa — eikä minulla milloinkaan ole ollut sellaista.
Pekka. Työnnä vaan menemään.
Maija (asettaa leningin takaisin laatikkoonsa). Mikäs siinä auttaa. (Huokaa.) mikäs siinä auttaa. (Yrittää antaa kotelon pari kertaa isännälle, vaan vetää sen aina takaisin. Viimein työntäisee sen päättäväisesti isännälle, joka poistuu. Purskahtaa itkuun.) Nyt se meni!
Pekka. Menköön, johan minä sen sanoin.