Olisiko Francis'lle voinut tarjoutua parempi tilaisuus sanoa, että hän tunsi tuon naisen, josta rouva Scilly ja hänen tyttärensä puhuivat ja jonka elämäkerran he oman viattoman ja hienotunteisen luonteensa mukaan tulkitsivat, valmiina heti luonnollisimpana asiana hänessä olettamaan mitä harvinaisinta tunteen hienoutta, kunniallisuuden romantiikkaa? Mutta hän ei käyttänyt tätä tilaisuutta, vaikka tiesi, ettei se enää toiste palaisi ja että sen laiminlyöminen voisi käydä vaaralliseksikin siinä tapauksessa, että Henriette sattuisi tapaamaan Paulinen. Kuinka hänen sitten kävisi mahdolliseksi selittää vaitiolonsa, jos sattumalta rouva Scilly saisi kuulla rouva Raffrayen olleen Julie Archambaulfin paras ystävä. Hänen äänettömyytensä tällä hetkellä voi hänet panna mitä vaarallisimpien selkkauksien alaiseksi. Se oli epäilemättä hänen ensimäinen suuri valheensa kihlatulleen. Mutta mistä hän olisi saanut voimia puhua? Ensiksikin tuon vähäisen keskustelun hänessä aiheuttama mielenliikutus oli ikäänkuin lamauttanut hänen toimintakykynsä. Sellaisia me olemme kaikki: me voimme edellyttää mielessämme mitä oudoimpia asianhaaroja, mutta me emme ota lukuun noita vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, kuten vanhoja kieleviä palvelijattaria, jotka ruokapöydässä lavertelevat tuttavainsa kanssa oman maansa kuulumisia ja toisella kertaa lavertelevat rouvallensa, auttaessaan häntä päivälliseksi pukeutumisessa. Francis olisi kenties kohtakin tointunut tuosta ensimäisen hetken hämmästyksestä ja olisi luonnollisesti sanonut: "Rouva Raffraye… niinkö sanotte? Minähän tunnen erään sen nimisen sisareni ystävättären…", jos eivät nämä naiset, joita hän piti niin suuressa arvossa, olisi kunnioituksella lausuneet hänen kavalan rakastajattarensa nimeä. Tuo seikka herätti hänessä jonkinlaista ankaraa ja vastustamatonta suuttumusta, joka kyllä ei ilmaissut mielenylevyyttä, mutta joka oli liiankin luonnollinen. Se, jota nainen on pettänyt, niinkuin Francis luuli itsellensä tapahtuneen, hänen on mahdotonta tukehuttaa sisällisen vihan kuohuntaa sen ihmisen tekopyhyyttä vastaan, joka, tehtyänsä hänelle niin paljon pahaa, sittenkin osaa maailmassa esiintyä kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio silmillä. Hän ymmärsi heti, että hänen vastenmielisyytensä puhua Paulinesta lemmittynsä kuullen ei ollut mitään sen kauhun rinnalla, jonka tuon inhottavan näyttelijän astuminen tähän huoneeseen näiden teeskentelemättömien ja puhdassydämisten naisten seuraan hänessä herättäisi. Nähtävästi olivat noiden palvelijattarien puheet ulkoa opittuja läksyjä. Francis ei sitä hetkeäkään epäillyt, tai ei ainakaan tahtonut epäillä. Tiesihän hän, minkä verran totta oli noissa puheissa tuon lesken surusta. Ja Henrietteen olivat nämä puheet kumminkin jo tehneet sellaisen vaikutuksen, että hän viattomuudessaan puhui mahdollisesta tuttavuudesta, jopa ystävyydestäkin tämän juonittelijan kanssa, joka ei tietysti suotta sellaisia valheita itsestään levittänyt. Mutta tarkoittipa Pauline mitä hyvänsä, niin Francis tiesi tehokkaan keinon lopullisesti torjuakseen hänen hyökkäyksiään, jos ne olivat häntä vastaan aiotut. Hulluko hän oli, kun ei heti ajatellut sitä törkeätä, mutta ratkaisevaa keinoa, joka pian suojaisi häntä tuon naisen konnamaisuudelta, olipa hänen täälläolonsa satunnainen tai ei. Hänenhän ei tarvinnut muuta kuin pyytää rouva Scillytä keskusteluun kahdenkesken ja tunnustaa hänelle kaikki. Olihan kerrassaan mieletöntä, ettei hän oitis siihen keinoon turvautunut, vaan sen sijasta vapisi niinkuin rikoksentekijä, kirjoitti rouva Raffrayelle niinkuin lapsi ja valmisti itselleen sellaisia sydäntäsärkeviä huolia kuin äskeinen keskustelu. Kunhan vain kreivitär oli asiasta selvillä, mitäpä silloin kavalimmatkaan hankkeet saisivat aikaan; rouva Scilly asettaisi niitä vastaan äidin tahdon, äidin, joka ei salli koskettavankaan tyttärensä eikä poikansa onneen. Tuntuihan Francis'sta rouva Scilly todellakin äidiltä. Rakastihan tämä häntä äidin rakkaudella. Osoittihan hän hänelle tätä rakkautta joka päivä, tälläkin hetkellä, kun hän, huomattuansa hänet koko päivällisen aikana hajamieliseksi ja synkän näköiseksi, tiedusteli hänen huoliaan, niinkuin usein tyttärensäkin huolia tiedusteli, tuolla lempeällä levottomuudella, joka herää vähimmästäkin asiasta ja joka on syvän hellyyden ylevää lapsellisuutta.

— "Pelkään, poikani", sanoi hän, nojautuen Francis'n käsivarteen noustaksensa pöydästä, "ettei eilinen pahoinvointinne ole vielä aivan ohi…"

— "Niin", sanoi Henriette, "te näytätte niin väsyneeltä ja alakuloiselta! Mikä varomattomuus, ettemme tohtorilta kysyneet, kun hän tänä iltana kävi täällä äitiä katsomassa!…"

— "Kuinka olen käynyt heille rakkaaksi!…" ajatteli nuori mies koettaessaan heitä rauhoittaa oman terveytensä suhteen teeskennellen iloista huolettomuutta, jommoinen ei kuitenkaan koskaan voi täydellisesti pettää todellisen hellyyden valpasta silmää. Kreivitär ja hänen tyttärensä eivät lakanneetkaan illan kuluessa heittämästä häneen salaa pelonalaisia katseita, ja kumpikin oli jo niin tottunut tulkitsemaan hänen kasvojensa ilmeitä, että vaivatta siinä huomasivat jonkun sisällisen tuskan milloin selvempiä, milloin hämärämpiä jälkiä. Tämän johdosta eivät hekään puolestaan kyenneet siihen vapaaseen keskusteluun, joka oli käynyt heille suloiseksi tavaksi ja joka vuorotellen vilkastui ja laimeni, antamatta aihetta väärinkäsityksiin tai salatarkoituksiin. Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli saapunut Palermoon, rauhallisen kotihuoneen ilma tuntui muuttuvan raskaaksi, ensimäisen kerran sattui heidän välillänsä noita outoja ja painostavia äänettömyyden kohtauksia, jotka niin monesti lämpimän kodin onnelle pelottavaa myrskyä ennustavat. Olot ympärillämme pysyvät entisellään, samat esineet samojen kasvojen kehyksenä, ja sittenkin kaikki tuntuu muuttuneelta. Semmoiset hetket ovat täynnä hämärää mielenahdistusta kaikille, mutta sille ne käyvät varsin tukaliksi, joka tuntee niiden salaisen lähteen. Kun vihdoin Henriette, haihduttaakseen tämän loppumattoman illan käsittämätöntä hermostumista, istuutui pianon ääreen soittaakseen, Francis tunsi vapautuneensa raskaasta kuormasta. Henrietten soiton kuunteleminen tuotti Francis'lle tavallisesti sanomatonta nautintoa. Nuoren tytön koko henkielämä kävi ikäänkuin näkyväksi ja tuntuvaksi hänen vakavassa, yksinkertaisessa ja syvää tunnetta ilmaisevassa soittotavassaan, kun hän esitti lempisäveltäjiensä teoksia. Hän soitti sekä tunnollisesti että virheettömästi, sillä valheellisuuden pelossaan hän oli mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja tarkkuudella koettanut perehtyä soittamansa kappaleen luonteeseen, jottei hän liiallisella tunteellisuudellakaan säveltäjän tarkoitusta pettäisi. Muutamat kohdat Beethovenin teoksista tuntuivat Francis'sta, kun niitä näin soitettiin, hartauden huokauksilta, lemmityn hänen tiellensä valamalta siunaukselta, aivan kuin jaloutta ja hellyyttä uhkuva olento olisi laskenut kätensä hänen päälaellensa. Mutta hänen nykyisessä tilassaan tuo soitannon tenhovoima ei pystynyt häntä rauhoittamaan, vaan päinvastoin yhä enemmän lisäsi hänen levottomuuttaan. Hän oli ottanut suuren Serra di Falcon, Sisilian maisemakuvia sisältävän kuuluisan kirjan ja selaili sitä näennäisellä tarkkaavaisuudella, jonka täytyi tuntua sitä luonnottomammalta, kun rouva Scilly ja Henriette vähintäin kymmenen kertaa olivat hänelle näitä kuvia näyttäneet. Tämä asento ainakin salli hänen jälleen vajota ajatuksiinsa, jotka hänen oli täytynyt keskeyttää, vastataksensa rouva Scilly'n ja Henrietten kysymyksiin ja koettaessaan toisaalle kääntää heidän huolestuneen huomionsa. Hänen päivällispöydässä äkkiä heränneet tunnustustuumansa palasivat hänelle mieleen, ja hänen katseensa siirtyivät kirjan lehdistä kreivittäreen, joka oli ottanut jatkaakseen tyttärensä alottamaa ompelutyötä. Francis tutki kauan noita laihtuneita, ikäänkuin kuluneita kasvoja, joiden jaloutta eivät kärsimykset eivätkä taudit olleet vähentäneet. Niinkuin jokainen, joka on aikeessa ryhtyä vaikeaan keskusteluun, Francis'kin koki jo edeltäpäin syventyä kaikkiin sen yksityiskohtiin, jottei taitamattomasti lausuttu sana mitään pilaisi. Hän kuvaili mielessään tuota kahdenkesken-oloa tuon jaloluonteisen naisen kanssa ja näki kertomuksen vaikutuksen hänen herkkään omaantuntoonsa. Mitä hänelle tuon tunnustuksen kestäessä sanoisivatkaan nuo surunvoittoiset kasvot, joiden jokaisessa piirteessä ilmeni hurskaan kieltäymystä? Ja varsinkin nuo siniset silmät, jotka väriltänsä muistuttivat Henrietten silmiä ja ilmaisivat niin puhdasta, niin nuhteetonta hartautta, mitä ne hänelle sanoisivat? Hän kuuli lausuvansa kertomuksensa ensimäiset sanat, jotka ilmoittivat hänen tuntevan tuon rouva Raffrayen, mistä edellisenä iltana oli ollut puhetta. Kuinka olivatkaan, hänen näin alkaessaan, nuo silmät kummastunutta hyväntahtoisuutta täynnä! Kuinka ne vähitellen synkkenivät, ihmettelivät, surkuttelivat, kun hän asiansa tärkeyttä esitteli, yksityiskohtia luetteli. Eihän hänen tunnustuksensa kreivittären ankaran omantunnon tuomitsemana muuta sisältänyt kuin inhottavaa avioliiton rikkomista. Silloin hän koetti puolustautua. Hän puhui rakkautensa vilpittömyydestä. Hän selitti tälle naiselle, joka ei elämästä muuta tuntenut kuin velvollisuuden vaatimuksia, millä vastustamattomalla tenhovoimalla intohimoinen rakkaus nuorisoa houkuttelee. Tietysti tämä hänen kertomuksensa ensimäinen osa olisi hänelle sanomattoman vaikea esittää, mutta varmaankin rouva Scilly'n mieli sulaisi, varsinkin hänen kuullessaan millä kidutuksella Francis oli saanut tämän rikoksensa sovittaa. Hän koetti häntä tutustuttaa mustasukkaisuuden mielettömiin tuskiin. Hän saneli hänelle seikkaperäisesti kärsimyksensä historiaa, johti hänet askel askeleelta tuota ristintietä, jota hän itse yhä uudelleen, vieläpä eilisiltanakin, oli muistoissansa vaeltanut, aina sen päätekohtaan saakka. Hän selitti hänelle, kuinka häntä oli petetty melkeinpä hänen silmiensä edessä, kuvasi epätoivonsa, kun hän näki vaunuista laskeutuvan ja kilpailijansa ovesta katoavan tuon solakan, hunnun peittämän naisen, jonka hän oli arvannut Paulineksi. Hän kertoi, salaamatta mitään armottomasta kohtelustaan, kuinka hän oli törkeästi välit rikkonut ja kuinka hän sitten, tehdäksensä tämän välirikon pysyväiseksi, oli niin kauan oleskellut kaukana Parisista, harhaillut muukalaisena vierailla mailla. Eiväthän Henrietten äidin jalot kasvot ja syvät silmät voisi olla hänen kurjuuttansa säälimättä. Hänen surkean kertomuksensa toinen osa oli siis arkaluontoinen, mutta mahdollinen esittää. — Piti siirtyä kolmanteen, kertomaan mitä hänen palattuaan tapahtui. Hän kuvasi keskustelunsa rouva de Sermoisen kanssa, ja kuinka hänelle kerrottiin lapsen syntymisestä. Silloin rouva Scilly'n, nuhteettoman kristityn, silmät kohosivat häneen. Mikä niissä kuvastui? Ja tuo ankarapiirteinen suu, minkä kysymyksen se oli hänelle tekevä? Olihan se niin monta kertaa hänen kuultensa, vieläpä tänä iltanakin, hänelle puhunut noista pienistä raukoista, joille emme koskaan voi täydelleen velkaamme maksaa, koska he eivät ole elämän lahjaa pyytäneet. Hän kuuli kysymyksen: "Kenenkä näköinen tuo lapsi on?" Ja hän vastasi: "En ole häntä koskaan nähnyt." Kreivittären silmät sattuivat uudestaan häneen. Minkälaisina? Kuinka kestää sitä katsetta? Ei, tuo sielu, joka uhkui kristillistä rakkautta, ei voinut koskaan hänen kohtalonsa kovuutta sääliä, koska se ei muuta ollut kuin täysin ansaittu rangaistus. Näin oli tuo äiti, joka oli aina elänyt ainoastaan lastansa varten, hänelle sanova: "Vaikka teillä olisi kuinka vähän aihetta uskoa tuota lapsi parkaa omaksenne, teillä olisi ollut velvollisuuksia häntä kohtaan." Kuinka selittää naiselle, sellaiselle kuin rouva Scilly, että syynä siihen ehdottomaan äänettömyyteen, johon hän oli sulkeutunut, oli ollut juuri hänen valtava rakkautensa. Jos hän ei olisi niin suuresti rakastanut Paulinea, hänen kärsimisensä olisi tietysti ollut vähemmän kipeä ja hänen haavansa olisivat kasvaneet umpeen eivätkä olisi häntä estäneet lähestymästä Paulinea. "Mutta", jatkoi hänen tuomarinsa, "jos äiti olisi kuollut, olisitteko silloin jättänyt tuon pienokaisen, oman lapsenne kenties, kelle tahansa, oman onnensa nojaan?…" Hän vastasi: "Eihän se ole minun lapseni…" Ja tuo jalo nainen lausuisi hänelle kenties tuon kamalan vastauksen: "Jospa kuitenkin…", niinkuin hän itsekin oli niin monta kertaa sanonut peläten kohdata tuota elävää arvoitusta. "Oletteko edes koskaan tiedustellut", kuului rouva Scilly jatkavan, "kuinka rouva Raffraye vapautensa käytti? Ihmisluonto ei voi niin täydellisesti muuttua, ja mitä me olemme hänestä kuulleet kerrottavan tänään, ei ole kunniattoman naisen tapaista…" Oliko hänen silloin väitettävä vastaan? Oliko hänen tälle vilpittömälle naiselle puhuminen tuosta kamalasta tekopyhyydestä, jota hän oli luullut arvaavansa vanhan, kunniallisen näköisen palvelijattaren valheellisesta kertomuksesta? Ja oliko hänellä todisteita tästä tekopyhyydestä? — "Ei, tuo keskustelu on liian tuskallinen…", päätti hän, kun ilta oli lopussa ja Henrietten soittamat, valittavat ja kaihomieliset sävelet, jotka olivat säestäneet tuota outoa, mielikuvituksen luomaa sananvaihtoa, vähitellen vaikenivat. Francis olisi voinut väittää todellakin kuulleensa muutamia rouva Scilly'n muka lausumista sanoista, niin valtavana oli tuo mielikuvitus hänessä esiintynyt. "Liian tuskallinen", jatkoi hän aivan ääneen, kun vihdoinkin oli yksin huoneessaan. Sinne palattuaan hän muisti yöllä kirjoittamansa kirjeen ja ajatteli: "Mieletöntähän olisi sellaisiin selkkauksiin antautua, kun ei vielä tiedä, eikö niitä voisikin välttää. Täytyy palata todellisuuteen. Ensiksikin, rouva Raffraye ei ole minulle vastannut. Se seikka on kieltämätön. Miksikä ei?…" Ajatus, joka jo joskus ennenkin oli johtunut hänen mieleensä, palasi uudelleen: "Jospa hän sittenkin vain sattumalta on tullut tänne ja kenties hän hyvinkin pelkää joutua minun kanssani uusiin tekemisiin yhtä paljon kuin minä pelkään joutua hänen kanssansa tekemisiin. Ehkäpä tämä äänettömyys merkitseekin sitä, ettemme enää toisiamme tunne. Jos niin olisi, niin eihän minun enää tarvitsisi puhua rouva Scilly'lle?… Jospa niin olisi…" Ja äkkiä hänen toivonsa kävi niin hartaaksi, että se ikäänkuin kasvoi varmuudeksi hänen mielessään. "Hänen palvelijansa häntä kiittävät; mitä se todistaa? Että hän on ollut tarpeeksi viekas teeskentelemään syvää surua tuon inhottavan Raffrayen kuoltua. Mutta tästä teeskentelystä edellyttämäni salavehkeen sepittämiseen on kumminkin pitkä matka. Ei, hän ei varmaankaan enää tahdo minua tuntea eikä senvuoksi tahdo tutustua rouva Scilly'hin eikä Henrietteenkään, joiden seurassa hän ei voisi olla näkemättä minua. Ja sitäpaitsi, missä esitteleminen tapahtuisi? Henriette ja hänen äitinsä syövät omassa huoneessaan. Rouva Raffraye, joka todellakin mahtaa olla kipeä, koska hänet on näin kauas lähetetty, nauttii luultavasti ateriansa kotonaan. Edelliset eivät käy koskaan lukusalissa, tuskin Paulinekaan. Kaupungissa meillä ei ole yhtään tuttavaa. Ainoa paikka, missä tuo tutustuminen siis voisi tapahtua, on koridori tai porraskäytävä. Turhaa pelkoa siis, tai ainakin liian aikaista; parempi kaikissa tapauksissa odottaa."

* * * * *

Hän koetti täten rauhoittua ja luulipa vihdoin todellakin uskovansa mitä itselleen uskotteli. Mutta tuskin oli vuorokauttakaan kulunut, kun hän jo huomasi, minkä verran hän oli pettynyt. Oi, nuo kohtaukset koridoreissa ja porraskäytävissä, jotka hotellin laajuudesta huolimatta olivat mahdolliset, luultavat, jopa välttämättömätkin, ja jotka hän oli melkein vaarattomiksi arvostellut, niissähän juuri vaara piilikin, sehän oli selvä. Näytti kyllä siltä, kuin rouva Raffraye toistaiseksi olisi lujasti päättänyt supistaa tuollaisiin satunnaisiin yhtymyksiin kaikki tutustumismahdollisuudet, joita odottamaton ja pelottava läheisyys tarjosi. Ei siinä kyllin, ettei hän tämän vuorokauden kuluessa ollut vastannut Francis'n kirjeeseen, hänen palvelijattarensakaan eivät enää syöneet samaan aikaan eivätkä samassa pöydässä kuin muut palvelijat. Tuo pieni seikka, joka ei itsessään paljoakaan merkinnyt, kasvoi Francis'n silmissä erinomaisen tärkeäksi. Eikö se todistanut, että heidän rouvallensa oli kerrottu palvelijattarien keskisistä puheista ja ettei tämä suonut mitään yhteyttä, ei palvelijainkaan puolelta, oman, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa ja toisen kerroksen kreivittären perheeseen kuuluvien asukkaiden välillä. Kaikki siis nähtävästi järjestyi nuoren miehen mieltä myöten. Hänen kihlattunsakin levottomuus, joka oli herännyt Francis'n tuona rauhattomana iltana varomattomasti osoittaman mielenliikutuksen johdosta ja joka olisi voinut päättyä mitä tuskastuttavimpaan tutkintoon, oli heti haihtunut. Siihen ei paljoa tarvittu. Sana, katse, kädenpuristus, kun Francis oli sattunut tapaamaan hänet yksin salissa yhdeksättä käydessä aamusella, jolloin katettu teepöytä jo heitä odotti, oli riittänyt lempeätä lasta rauhoittamaan. Luonnottomin asema, johon hän koskaan olisi voinut ajatella joutuvansa, tuntui siis selviävän mitään seurauksia tuottamatta, ja hänen olisi niin muodoin pian pitänyt palata onnensa päivinä saavutettuun tasapainoonsa. Mutta niin ei käynyt. Jo heti aamusella, hänen vain astuessaan nuo neljäkymmentä askelta omasta huoneestaan rouva Scilly'n salonkiin, hän ymmärsi, missä määrin hänen entinen rakastajattarensa vielä kykeni hänen rauhaansa häiritsemään, toimimattakin, paljaalla läsnäolollaan. Syövyttänevätkö muutamat liian kauan kestäneet surut hermoihimme tai aivoihimme todellisen vamman, joka umpeen kasvettuansakin jättää samanlaisen hellän arven kuin liian hitaasti parantuneet haavat? Siitäkö Francis'n hermostunut mielentila johtui, vai olivatko sen syyt paremminkin haettavat siitä seikasta, ettei hän voinut ajatella Paulinea ajattelematta heti erästä toistakin? Hän oli hetkeksi pysähtynyt katsellakseen käytävän portaita, jotka bamburuokojen ja muiden ulkomaisten kasvien koristamina kohosivat ylikertaan, ja tuossa tuokiossa eräs ajatus oli salamana iskenyt hänen mieleensä: "Jos näkisin heidät nyt tuossa, portaita laskeutumassa." Ja mielikuvituksessaan hän näki kaksi naista. Toinen — hän tunsi hänet jo ensi silmäykseltä — oli menneiden aikojen Pauline, Pauline eron hetkeltä, kalpeudessaan ja heikkoudessaankin niin voittamattoman nuori ja kaunis, mutta nyt elämän koskettamana, rasittamana, uuvuttamana, murjomana. Ja hän talutti kädestä pientä tytärtään. Mimmoiset olivat hänen silmänsä ja hänen kasvojensa piirteet, tuon lapsen, josta hän ei muuta tiennyt kuin että hän eli ja hengitti, että hän oli edellisenä päivänä laskenut jalkansa tämän jokapäiväisen käytävän marmoriportaita peittävälle punaiselle matolle ja että hänen tuntemattomat kasvonsa olivat hetken ajan vilahtaneet noiden lehtien kehyksessä? Tuo ajatus oli tuntunut kouristavan hänen sydäntänsä ja oli herättänyt hänessä niin oudon tuskan, että hän oli kiireesti paennut rouva Scilly'n ovea kohti. Kun hän siitä palatessaan kymmenen aikaan joutui samaan paikkaan ja näki edessään saman käytävän ja samat portaat, hän joutui uudelleen saman ajatuksen ja saman tuskallisen vaikutuksen valtaan, ja niin kävi puolenpäivän aikaankin. Ja yhä valtavampana sama mielenahdistus hänessä esiintyi, kun hän kulki siitä kreivittären ja Henrietten kanssa, heitä seurataksensa heidän tavalliselle kävelymatkalleen. Kuinka Henriette oli viehättävä sillä hetkellä valkoverisessä kauneudessansa, onnensa kirkastamana, ilonsa innostuttamana, ja kuinka hänen siniset silmänsä olivat luottamusta ja selkeyttä täynnä, kun hänen katseensa kohtasi lemmityn katseen! Kuinka vienosti hänen ihonsa raitis puna hohti ruukkukasvien keskellä! Ja kuinka Francis häntä rakasti, kuinka palavasti rakasti! — Ja pakottautuen hymyilemään silläkin hetkellä, jolloin tuo kammottava kohtaamispelko sai hänen sydämensä niin tuskallisesti vavahtamaan, Francis antoi lemmitylleen rakkauden osoitteen, josta tällä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta jos Francis'n onnistuikin hallita kasvojensa ilmettä, hillitä silmänsä katsetta, pakottaa huulensa hymyilemään ja peittää tuskansa hilpeyden tai välinpitämättömyyden naamarilla, niin ei ollut sillä tuo ajatus voitettu, tuo yhtämittainen, aina samalla tavalla kouristava ajatus: "Jos kohtaan heidät…" Hän ymmärsi vihdoinkin, ettei rouva Raffrayen tarvinnut häntä vainota, ei virittää hänelle ansojansa eikä tungetella rouva Scilly'n ja Henrietten ystävyyteen viedäkseen kumminkin kokonaan hänen rauhansa, synkistääkseen hänen ja Henrietten "yhtämittaisen poudan", joksi Henriette leikillään heidän onneansa sanoi. Siinä oli tarpeeksi, että hän tiesi Paulinen olevan saman katon alla kuin hän, tiesi että hän voisi, niin, että hänen välttämättömästi täytyisi joskus hänet kohdata. Ja kun hän taas oli palannut huoneeseensa vietettyänsä iltansa Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, tällä kertaa kumminkin onnistuen tekeytymään rauhalliseksi — kuinka nousikaan hänen sydämensä rakkaus noita valheita vastaan; hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän enää voinut eikä enää koskaan voisikaan itsestään löytää sitä ehdottoman onnen tunnetta, joka oli ollut hänen omanansa vielä muutamia päiviä sitten, hänen astellessaan kirkkaana aamuna Henrietten kanssa Villa Tascan lumottuja käytäviä. Hän käveli edestakaisin huoneessaan yhä levottomampana tämän vakaumuksen johdosta. Ja rakastihan hän kuitenkin Henrietteä samalla palavalla rakkaudella. Eihän hänen enää tarvinnut pelätä, että Pauline hänen onneansa väijyi. Eihän tämä viimeksimainittu tuntunut hänessä herättävän noita salaisia sydämen polttoja, jotka joskus uuden rakkautemme onnea häiritsevät entisiä hellyyden tunteita muistellessamme, todistaen, ettemme voi koskaan täydellisesti lakata rakastamasta sitä, jota kerran olemme todellakin rakastaneet. Ei, nuo levottomuuden vaikuttimet eivät häntä nyt hätyyttäneet, ja sittenkin selittämätön tuska ahdisti hänen sydäntänsä. Tutkiessaan sen syitä hän huomasi sen johtuvan siitä tympäisevästä vaikutuksesta, jonka rouva Scilly'n tarkoituksetta kertomat huhut Paulinen elämästä maalla olivat häneen tehneet. Turhaan hän ne itselleen valheeksi väitti. Jos hänelle olisi todistettu, että niissä oli perää, niin ne olisivat hänessä aiheuttaneet sellaisen tunnonvaivojen purkauksen, ettei hän uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja sen lisäksi ne olisivat vaikeuttaneet toisen levottomuudenaiheen kumoamista, tuon kammottavan mahdollisuuden, joka tietysti oli vain yksi kahtakymmentä, sataa, tuhatta vastaan, mutta sittenkin mahdollisuus, että rouva Raffrayen tytär oli hänenkin lapsensa. Tuo hirvittävä mahdollisuus oli aina palannut hänelle mieleen. Se oli häntä vaivannut, kiusannut. Hän oli koettanut riistäytyä siitä irti… Eilenkin vielä ja toissa päivänä, hetkinä, jotka olivat lähinnä seuranneet tietoa Paulinen täälläolosta, hän oli epäröinyt; hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että kaikkien noiden mielettömien pelkojen alla piilevä kauhu, draaman todellinen ponsi, oli juuri siinä tiedossa, että hänen täytyi kohdata tuo lapsi, jota hän aina oli paennut. Ja tästä tiedosta johtuvan odotuksen tulisissa tuskissa kävi hänen uuden rakkautensa siunattu tenhovoima tehottomaksi.

IV.

PIKKU ADÈLE.

Mihin helvettiin rakkauden virvatulien tavoitteleminen meidät johtaa! Mihin kirottuun sokkeloon valheellisen onnen viehätys! Nuorukaista se houkuttelee sillä iällä, jolloin hän tekee pahimmatkin virheensä lapsellisessa tietämättömyydessä ja jolloin hän, elämän ylpeydestä uhkuvana, uneksii erikoisia nautintoja, etuoikeutetun iloja ja suruja. Kolmeenkymmeneen päästyänsä hän jo noita valheita kiihkeästi vihaa, koska totuus silloin on hänen ihanteekseen kohonnut. Silloin hänen unelmansa tavoittelevat yksinkertaisen onnen paratiisia. Hän tietää, että onnen ainoana ehtona on toisen vilpitön, ehdoton antautuminen toiselle, koko olemuksen täydellinen luovuttaminen, salaperäisimpienkin ajatuksien, vähimpienkin oikkujen ja tunnevivahduksien paljastaminen tuolle ainoalle, sulkeutuminen häneen, niinkuin joki kaikkine vesineen meren helmaan sulkeutuu. Hän tietää sen, mutta liian myöhään. Hän käsittää sen järjellänsä, tuon yksinkertaisen ja täydellisen tunteen. Mutta voi! sitä nauttiakseen hänen pitäisi uudestaan muuttua lapseksi, kahdenkolmatta ikäiseksi nuorukaiseksi, joka kahdeksantoistavuotiasta tyttöstä rakastaa ja hänen kanssansa avioliittoon astuu, niin että he kumpikin voisivat toisilleen täysin käsin tuhlata yhtäläistä sielun virkeyttä, tarjota toisilleen sydämen, joka ei ole koskaan toisen lemmen hurmauksesta sykkinyt, suun, joka ei ole valheisiin tottunut, tunteita, jotka eivät ole intohimojen tulessa palaneet. Kuinka moni meistä on tunteiden heräämisaikana halveksinut noita muka liian halpoja nautintoja, joita tuo suuri rakkaus tarjoaa! Kuinka moni on tahtonut poimia kirotun puun hedelmiä, nauttia hyvän ja pahan tiedon aarteita! Ja kumminkin he juuri noita halpoja nautintoja jälleen tavoittelevat, kun he, himoten siveyttä, vilpittömyyttä ja keväistä viattomuutta, avioliitolta pyytävät mitä intohimot ovat heiltä kieltäneet. Toiset suorittavat verraten helposti tuon käännöksensä oikealle tielle. Niin eivät toiset. Nämä viimeksimainitut ovat ikäänkuin joutuneet entisten rikoksiensa vangeiksi, Ja heiltä ankaran koston henki tuntuu kieltävän sen onnen, minkä se suopi halvimmalle, jokapäiväisimmällekin eläjälle. Kuinka Francis oli tuntenut tuon kunniallisen rakkauden arvon ihanan idyllinsä nopeasti kuluneiden kuukausien kestäessä! Ja vielä kirkkaampana se hänelle kuulsi nyt, kun hän varovaisuudesta, heikkoudesta, häpeän tunteesta, peläten suoran tunnustuksen seurauksia, jälleen oli poikennut valheiden teille. Lemmitylleen hän valehteli, rauhallisuutta ja hilpeyttä teeskennellessään, ja tämähän oli suorastaan rakkauden pyhyyden herjaamista. Kun hän saattoi kantaa povessaan sellaisen tuskan, siitä puhumatta, niin hän samalla rikkoi sen tunteellisuuteen perustuvan sopimuksen, jonka englantilaiset, totuuden intoilijat, ovat vihkimäkaavaansa panneet, tahtoen siten laskea sen avio-onnen perustaksi: for better, for worse, — myötä- ja vastoinkäymisessä. Itselleen hän valehteli! Sillä kun hän ei voinut yksinkertaista ja ratkaisevaa päätöstä tehdä, hän ei myöskään enää voinut varmuudella vastata tunteittensa kestävyydestä. Kun hän näin edeltäpäin ajatuksissaan suostui Pauline Raffrayen tytärtä tapaamaan, hän antautui alttiiksi tuntemattomille mielenliikutuksille, joita hänen velvollisuutensa käski välttämään. Eikö hän ollut sinä päivänä, jolloin hän sitoutui Henriette Scilly'hin, samalla sitoutunut luopumaan tinkimättä, lopullisesti entisyydestään. Uudestaan elvyttää tuo entisyys, vaikkapa tässäkin tuskallisessa muodossa, ilmoittamatta sitä kihlatulleen, tai jos ei hänelle, niin hänen äidilleen, se oli petos, joka ei mistään viisastelusta parantunut. Sitäpaitsi nuo uudet tapahtumat, joita kohti hän tunsi vierivänsä sellaisen omituisen pelon- ja katumuksensekaisen tunteen vallassa, eivät antaneet hänelle aikaa syventyä loppumattomiin, seikkaperäisiin arveluihinsa. Niiden kulku oli liian nopea. Ennenkuin hän taisi arvatakaan, ne vetivät hänet tärisyttävien mielenliikutuksien kiehuvaan pyörteeseen. Niiden alku oli mitä luonnollisin sattuma. Ja kuitenkaan ei Francis tullut sitä mahdollisuutta ajatelleeksi noina loppumattomina tunteina, jolloin hän oli yhtämittaa itseltään kysynyt, kuinka hän, olipa sitten yksin tai Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, kestäisi yhtymistä Paulinen ja hänen tyttärensä kanssa. Hän ei arvannut ottaa tuota kolmatta hypoteesia lukuun, sitä nimittäin, että Henriette ja kreivitär voisivat lähestyä lasta ilman häntä, ennen häntä, että he mieltyisivät siihen, sekä että ensimäinen pätevä tieto tuon lapsen hämärästä syntyperästä saapuisi hänelle sen äänen kantamana, joka oli hänen sydämellensä onnen häiritsemätöntä rauhaa julistanut. Kuinka tuo nuoren tytön hillitty, ujo ja vienosti sointuva ääni oli hänelle rakas, ja minkä tuskan sanoman se hänelle toi!