Henriette oli kertonut tuon lapsellisen kertomuksensa, osoittaen nähtävästi vilpitöntä mielenliikutusta. Hänen haaveilevaisuuteen taipuvainen luonteensa oli tuntenut, kenties itse luonut sen runouden, hän kun oli aina valmis jokapäiväisimmässäkin kohtauksessa huomaamaan jonkun mieltäkiinnittävän tai liikuttavan näkökohdan. Se osoittaa taiteilijakykyä, tuo esitystaito, joka naisessa johtuu hänen sydämestään, niinkuin se kirjailijoissa tai taidemaalareissa johtuu aivoista. Ne, joilla on vaatimaton luonne, niinkuin Henrietten oli laita, salaavat tavallisesti ujoudesta nämä havaintonsa mitä huolellisimmin. Tämän arkuutensa takia Henriette oli ollut niin suuresti kiitollinen Francis'lle sentähden, ettei hän koskaan, niinkuin kreivitär joskus teki, nauranut noille pienille salaisuuksille, kun hän niitä hänelle uskoi. Ja hän oli liiaksi tottunut Francis'n ystävälliseen myötätuntoisuuteen, kummastuakseen tälläkään kertaa hänen nähtävästä liikutuksestaan tuota kertomusta kuullessaan. Ja Francis'n liikutus olikin todella niin suuri, ettei hän löytänyt muuta sanoakseen kuin: "Pieni raukka!… Pieni raukka!…"
— "Niin, eikö totta", jatkoi Henriette, "että se on sydäntäsärkevää?…"
— "On, sydäntäsärkevää", vastasi Francis, ja tuossa sanassa oli hänelle liiaksikin kauhea totuus. Kaikkien niiden mietteiden jälkeen, joita hän oli sydämessään hautonut ja aprikoinut tämän aamupäivän kuluessa, hän olisi jo hämmästynyt yksistään siitä tiedosta, että Henriette oli tuon lapsen tavannut. Mutta kun sitten Henriette, kertoessaan tästä kohtauksesta, samalla sanoi lapsen ilmeisesti muistuttavan hänen sisarensa kuvaa, niin hän osui liian suoraan nuoren miehen sydämeen, ja hänen sanojensa kärki tunki liian syvään Francis'n olennon arimpiin. Puolihulluna levottomuudesta ja haluten intohimoisesti sisällisen rauhansa takaisin hän oli runsaan tunnin kestäessä koettanut mieltänsä viihdyttää perinnöllisyyden salaperäisiä ilmiantoja ajattelemalla. Hän oli koettanut rauhoittua sillä, että hän paranisi oudosta mielenahdistuksestaan, jos lapsi häntä auttaisi, jos nimittäin sen kasvoissa tai ruumiinrakenteessa olisi jotakin, joka vähänkään muistuttaisi sitä miestä, jonka tähden hän oli äidin hyljännyt… Ja nyt hän oli saanut tietää, että noihin kasvoihin kyllä toiset kasvot olivat leimansa painaneet, että nuo silmät kyllä erään toisen silmiä muistuttivat, mutta nyt tässä ei ollut kysymys François Vernantes'ista eikä helpotuksen sanomasta. Voi, kuinka tuo tekohuolettomuus, jonka näyttelemiseen hän oli häpeäkseen koettanut luontoansa taivuttaa jo monta päivää, olisi ollut hänelle vaikea tämän jälkeen ja kuinka hän olisi nopeasti todellisen mielialansa ilmaissut, jos ei hänen onnekseen Henrietteä olisi vaivannut tuo alkava päänkivistys, jonka johdosta Francis oli häntä ystävällisesti nuhdellut hänen aamukävelystään! — Hänen onnekseenko, hänen, joka tavallisesti pelkäsi vähintäkin kalpeutta kihlattunsa kasvoilla, hänen pienintäkin yskänkohtaustansa tai väsymystänsä, pelkäsi niin, että luuli hulluksi tulevansa levottomuudesta? Häntä, niinkuin kaikkia niitä, joiden rakkaus on sattunut tuollaiseen liian hentoon olentoon, jonka luulisi taittuvan ensimäisestä tuulenpuuskasta, oli aina suuresti vaivannut lemmityn nähtävä heikkous ja vastustusvoiman puute. Mutta tällä hetkellä Henrietten väsymys päästi hänet jälleen vapaaksi, ja hän tarvitsi yksinäisyyttä voidaksensa tarkalleen silmäillä oikkuilevan sattuman hänelle asettaman probleemin uutta ja outoa käännettä. Hänen päästyänsä huoneeseensa hänen tuskanpurkauksensa oli yhtä kiihkeä kuin sinä iltapäivänä, jolloin nyt kohonnut synkkä ja uhkaava pilvi ensimäisen kerran oli näkynyt hänen kirkkaalla taivaanrannallansa. Sinä päivänä hänellä oli kumminkin riittänyt rohkeutta katselemaan lemmittynsä kuvaa. Toiseen kuvaan, sisaren kuvaan, hänen ajatuksensa ja hänen silmänsä nyt kiintyivät, mutta se ei pystynyt hänen mieltänsä rohkaisemaan; päinvastoin se vain yhä lisäsi sen hämmennystä ja alakuloisuutta. Tuo valokuva, johon Henriette oli niin jyrkän ja äkkiarvaamattoman viittauksen tehnyt, oli sangen kaukaisilta ajoilta. Jos rouva Archambault olisi elänyt, niin hän olisi nyt ollut neljänkymmenen ikäinen ja kuvassa hän oli tuskin kymmenvuotiaskaan. Se oli aikojen kuluessa haalistunut ja käynyt epäselväksi. Kasvojen ja käsien piirteet olivat kellastuneet ja paikoin kuluneet pois. Vaatteiden poimut olivat väriltään yhtä muuttuneen näköiset kuin kuosi oli vanhanaikuinen, osoittaen sitä aikaa, jolloin vannehametta käytettiin rumentamaan pienten tyttöjenkin vartaloa. Mitä muistoja se herättikään, tuo vanha, surkean näköinen esine, liikuttavia, surullisia, katkeria muistoja. Valokuvaajan ja paikkakunnan nimi muistuttivat häntä pitkästä, hiljaisesta, vanhempain ja Julien seurassa meren rannalla kuluneesta kesästä jossakin Bretagnen rannikkoseudussa, johon hän ei ollut sitten koskaan enää palannut. Se tuntui hänestä niin läheiseltä, tuo aika, ja kuinka kaukana se sittenkin oli, auttamattomasti hukassa menneisyyden hämärässä. Hän luuli vieläkin näkevänsä tuon sievän suuren siskonsa, silloisen toverinsa ja suojelijansa, joka hänestä näytti niin viisaalta ja varttuneelta leikkiessään hänen kanssansa kaikuvalla hiekkarannikolla kiltisti, hiljaisesti, vakavasti. Julie vihasi melua ja vallattomuutta, epäjärjestystä ja tuntemattomia kasvoja, ja hänen mielileikkinsä oli äitisillä-olo pikku veikkonsa kanssa, jota hän silloin kohteli samoin kuin Adèle Raffraye suurta nukkeaan. Kuinka se oli Julien tapaista, tuo sairaan nuken kääriminen ja laitteleminen samoin kuin tuo arka jäykistyminen vieraan hyväillessä. Jos Henrietten huomaama yhtäläisyys oli todellakin näkyvä pienokaisen kasvojen piirteissä eikä ainoastaan perustunut hänen hentouteensa, niin ei Francis'n tarvinnut kahta kertaa lasta nähdä sitä huomatakseen. Silmäyskin hänelle riittäisi, hetken välähdys. Olihan sisaren armas muisto tuolta kaukaiselta ajalta yhtä hyvin kuin kaikilta hänen myöhemmiltäkin kehitysasteiltaan niin syvälle painunut Francis'n sydämeen. He olivat niin paljon toisistaan pitäneet. Miksikä Julie ei ollut tuossa häntä neuvomassa; hän olisi ollut avullisena vierittämässä pois tuota taakkaa, jonka Henrietten sanat olivat Francis'n sydämelle laskeneet, hänelle sanomassa, kun hän pienokaisen näkisi: "Meidän vertamme se on"… taikkapa: "Ei, hän ei missään suhteessa ole meidän heimolaisemme." Häntä hän uskoisi, sen sijasta että hänen nyt piti loppumattomasti kierrellä yksinäisen ja sanattoman epäilyksen kirotussa kehässä, jos nimittäin tuo yhtäläisyys ei olisi liian ilmeisesti selvä kumotakseen kaiken epävarmuuden. Sellaisia yhtäläisyyksiä sattuu. Siihen päätökseen hän oli vielä tänäkin aamuna tullut… Ja siinä tapauksessa… Niin siinä tapauksessa?… Tiesikö hän, ja oliko hänen edes mahdollistakaan tietää, mitkä hänen tunteensa olisivat sellaisen tapauksen sattuessa, jota hän ei ollut koskaan tahtonut ajatellakaan. Hän oli niin varmasti luullut tietävänsä totuuden, Paulinen konnamainen kavaluus oli hänen silmissään niin eittämättömäsi todistettu, ettei häntä käynyt muuten voittaminen kuin turvautumalla ehdottomaan eroon ja äänettömyyteen. Hän oli niin usein vakuuttanut itselleen, ettei tuo pieni tyttö ollut hänen lapsensa ja että, vaikkapa olisi ollutkin, varmuuden hankkiminen siinä suhteessa olisi mahdoton, kerrassaan mahdoton. Hän oli heitä kumpaakin paennut, äitiä ja lasta, paetaksensa samalla tuota hirvittävä epäilystä. Ja nyt tuo ainoa seikka, että lapsi oli saapuvilla, että tuon yhtäläisyyden välitön tutkiminen oli mahdollisuuden rajoissa, sai hänen täysin oikeutetun vihansa ja vakaantuneimman vakaumuksensa väistymään tiedonhalun vaativan tarpeen edestä. Tuo tieto, jota hän oli vuosikausia paennut, nyt hänen piti se saada heti, mihin hintaan tahansa, ja hänen toimintakuumeensa kävi niin valtavaksi, että hän jo kerran täydellä todella aikoi nousta kolmanteen kerrokseen, astuakseen rouva Raffrayen huoneeseen ikäänkuin erehdyksestä, nähdäkseen heidät, hänet ja lapsen.
— "Hulluksi tulen…", ajatteli hän työntäen kuvan luotaan ja heittäytyen nojatuoliinsa, häpeän puna otsallaan, "kun sellaista ajattelen Paulinen loukkaavan äänettömyyden jälkeen ja varsinkin oman anteeksiantamattoman käytökseni jälkeen häntä kohtaan." — Oliko hänen sitä paitsi pakko turvautua romaanien ja draamojen menettelytapaan. Olihan niin yksinkertaista tehdä niinkuin Henriette ja rouva Scilly, pistäytyä puutarhaan yhdentoista tienoissa, Epäilemättä äiti, joka arvattavasti oli liian heikko mennäksensä pitemmälle kävelymatkalle ennen aamiaista, pelkäsi lähettää pienokaista vanhan hoitajan kanssa eksymään vieraaseen kaupunkiin; mieluummin kai hän lähetti heidät aurinkoa nauttimaan suurten palmupuiden alle, joiden vihreät lehtitöyhdöt huojuivat melkein heidän ikkunainsa tasalla. Niin, ai vanhan se oli yksinkertaista — ja sittenkin niin sekavata! Francis nimittäin, sittenkuin oli saapunut Palermoon, oli aikansa vieton suhteen elänyt täydellisessä yhteydessä Henrietten kanssa, varomattomuus, johon syvästi rakastuneet usein tekevät itsensä syypääksi. Ken, joka on tuntenut sydämensä suuren lemmen täyttämäksi, ei olisi ilolla uhrannut vapauttansa, alistumalla jokapäiväisen elämän vähimpienkin tapojen lukemattomien siteitten alle, pidättämättä itselleen ainoatakaan tuntia, ainoatakaan ajatusta. Ja kun sittenkin joskus tuon tunnin vapauden tarvitsee, täytyy niinkuin Francis'nkin turvautua kurjiin verukkeihin. Ne, joiden rakkaus on laimenemaan päin, kiusaantuvat tuollaisen teeskentelemisen pakosta, sentähden että se heille käy liian raskaaksi kahleeksi. Niissä taas, jotka ovat todellakin rakastuneet, niinkuin Francis'n laita oli, se herättää katkeria tunnonvaivoja. Sillä Francis'n rakkaus Henrietteen oli aina yhtä suuri, huolimatta hänen äkkiä äärimäisiin kiihottuneen tunteellisuutensa sekavuudesta. Hän siis rakasti, ja sittenkin hän yhä, luonnottomien olojen kauhean ja järkähtämättömän johdonmukaisuuden pakosta, jatkoi sitä sydämenkavaltamista, jota hänen tunteittensa kaksinaisuus todellisuudessa oli, lisäämällä valheitaan, jotka eivät enää olleet pelkkää äänettömyyttä ja toimettomuutta, vaan tahallisia sanojen ja tekojen valheita, sellaisia kuin se, jonka hän tänäkin iltana keksi varataksensa itselleen tilaisuuden jo seuraavana aamuna käymään puutarhassa.
— "En ole muistanut teille kertoa", sanoi hän pöydässä, "etten voi teitä huomisaamuna seurata ajomatkallenne. Olen pakotettu palajamaan pankkiin tuon shekkini tähden, jonka johdosta on syntynyt hiukan vaikeuksia…"
— "Mepä saatamme teidät sinne", vastasi rouva Scilly, "siinä kaikki, ja me odotamme teitä alhaalla vaunuissamme…"
— "Se pilaisi koko ajelunne", jatkoi Nayrac. "Nuo sisilialaiset ovat väliin niin turhantarkkoja. He pystyvät kyllä minua siellä pidättämään puoli tuntiakin…"
— "Asian sovitteleminen käy hyvin helposti päinsä", sanoi Henriette. "Me saatamme teidät pankkiin ja sitten me ajamme Englantilaiseen puutarhaan, joka ei ole kovin kaukana ja jossa voimme kävellä vähän aikaa. Sitten lähetämme teille vaunut ja te voitte meidät yhdyttää, niin pian kuin maffiusi'nne jättävät teidät rauhaan… Näette että lukemisenne ovat minulle hyödyksi!…"
Varmaankaan ei lempeä nuori tyttö olisi täten leikkiä laskenut opistansa ja tiedoistansa hirveästä sisilialaisesta maffia'sta. ja tuon salaisen liiton jäsenistä, jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen lemmittynsä tällä hetkellä mielessään suunnitteli rakkausrikoksista halpamaisinta, viheliäisintä, lemmityn luottamuksen pettämistä. Hänen älynsä oli liian hieno, ja varsinkin hän oli liiaksi harjaantunut erottamaan vähimpiäkin Francis'n äänen vivahduksia voidakseen olla huomaamatta, että kreivittären ehdotus oli Francis'lle vastenmielinen. Mutta olihan aivan luonnollista, että Francis piti pitkäaikaisen odotuksen avovaunuissa kreivittären terveydelle epäsuotuisana ja että hän tahtoi Henriettelle itselleenkin suoda sitä virkistystä, jota nuo pitkät ajomatkat aina tuottivat ja joka niin tuntuvasti hänen terveyttänsä vahvisti. Siten Francis'kin selitti hänelle asian, kun he hetkeksi pääsivät kahdenkesken. Nuori mies ei pelännyt mitään niin suuresti kuin epäilyksen heräämistä tuossa viattomassa sydämessä. Hän sai kyllä, edistyessään rikoksen tiellä, johon hän oli poikennut, montakin kertaa kokea, kuinka rakastavan naisen pettäminen on samalla kertaa vaikeata ja helppoa — vaikeata, sen tähden ettei mikään jää häneltä huomaamatta, ja helppoa, sentähden että hän tyytyy järjettömimpiinkin tekosyihin, kun hänen lemmittynsä ne hänelle esittää, ainakin siihen päivään asti, jolloin hän epätoivokseen huomaa ensimäisen valheen, ja silloin, mikä kuolettava tuska! Tällä hetkellä, joskin Francis ei voinut olla häpeämättä puhdassydämisen lemmittynsä edessä, ei tuo häpeä häntä estänyt antautumasta kärsimättömyyden kuumeen valtaan, kun hän ajatteli huomispäivän vapauden varmuutta. Kunhan vain ei tuo halpamainen juoni edes tyhjiin raukeaisi! Kunhan vain tuo pikku tyttö todellakin olisi puutarhassa, olisi siellä yksin! Siitä, meidän täytyy se tunnustaa, johtui hänen yönsä levottomuus, eikä tunnonvaivoista. Me emme ole nopeat katumaan sitä omantunnon tinkimistä, joka meille helpottaa intohimojemme tyydyttämistä, säästäen samalla huolelta läheiset ystävämme. Se sofismi, joka muutamista valheista tekee meille velvollisuuksia, on niin houkutteleva, kun totuus tuntuu liian julmalta, — ja kumminkin saapuu aina kerran se hetki, jolloin meidän täytyy myöntää, että totuuden tunnustaminen olisi vähemmän tuhoa tuottanut. Siihen mennessä tekopyhyytemme on meistä hienotunteisuuden veroinen, ja me ylpeilemme siitä, niinkuin Francis'kin teki, kun kreivitär ja Henriette, sopimuksen mukaan, hänestä erosivat vanhan, luutnantti Pierre d'Aragonin muinoin rakentaman palatsin porttiholvin edustalla, jonka yläpuolella loisti nimitys: Sisilian itämainen pankki. Hän sanoi heille jäähyväiset mitä luonnollisimmalla tavalla, laskeutuessansa landoosta. Hän oli tuskin nähnyt vaunujen katoavan torin nurkalla, nähnyt Henrietten vaaleakiharaisen pään kääntyvän häneen päin, lempeät kasvot suloisen jäähyväishymyn kirkastamina, kun hän jo pysähdytti ohikulkevan ajurin, käski ajamaan Continentaliin ja pyysi kiirehtimään. Hevonen kiiti täyttä vauhtia, ja kahdeksan minuutin kuluttua hän jo oli hotellin etehisessä ja kulki yhteisen salin poikki suoraan puutarhaan. Hänen sydämensä ei olisi rajummin sykkinyt, jos hän olisi astunut kaksintaisteluun, häneen tähdätyn pistoolin suuta vastaan.
Continental-hotellin pieni puutarha oli omituinen sekoitus etelän luontoa ja hotellinomistajan naurettavaa englantilaismatkintaa ja osoitti täydelleen oikeaksi sen pilan, mitä Francis siitä edellisenä iltana oli tehnyt. Entisenä tasavallanpuoluelaisena oli tämän hotellinomistajan täytynyt mennä maanpakoon, ensin Maltaan, vuonna 1849, ja sitten aina Englantiin saakka. Sieltä hän oli palannut tuon brittiläishulluuden riivaamana, joka hänessä pukeutui mitä oudoimpaan muotoon, hän kun hyvänä kauppiaana tahtoi hyödykseen käyttää kanaalin takaisia keikarintapojaan. Kavaljeeri Francesco Renda, yleisemmin tunnettu "don Ciccio'n" nimellä, pöyhkeili Palermon katukäytävillä, Lontoossa tilattu takki yllä, Lontoosta lähetetty hattu päässä, Lontoossa ommeltu kravatti kaulassa, jörö- ja punakasvoisena niinkuin Intiasta palannut englantilainen gentlemanni ja parta leikattuna Punch-lehden karikatyyrien tapaan. Hän oli hotellinsa elävä reklaami, ja hänen kuvansa löytyi muste- ja lyijykynäpiirroksina lukemattomissa Lontoossa ilmestyneissä matkakäsikirjoissa, jotka hotellin salin kirjastossa loistivat hänen todellisina kunniamerkkeinään. Sitäpaitsi tuo onnea tuottava englanninkiihkoisuus salli hänen, tilaisuuden sattuessa, kirjoittaa bill laskun sijasta ja laskea matkustajien suoritukset shillingeissä eikä frangeissa. Kovaksi tallattuine tenniskenttineen palmupuiden rinnalla, siroine goottilaistyylisine protestanttilaiskappeleineen bamburyhmäin keskellä, lukuisine, verannantapaisesti salista ulkonevaan kasvihuoneeseen koottuine lepotuoleineen ja kahdeksanlehtisine sanomalehtineen pieni puutarha muistutti anglosaksilaista leiriä afrikalaisessa maisemassa. Tänä aamuna Francis ei kuitenkaan ajatellut vastenmielisyyttään tuon omituisen sekasotkun ristiriitaisuuksia kohtaan. Hän meni suoraan yksinäistä käytävää kohti, jonka varrella kohosi tuo tempietto, maalauksilla ja doorilaistyyliä matkivilla pilareilla koristettu rakennus, ja jossa Henriette ja rouva Scilly tähän aikaan edellisenä päivänä olivat nähneet Adèle Raffrayen. Käytävä oli tyhjä. Francis kiersi kappelin, jota ympäröi siro aloerivi, sitä aloelajia, jonka lehtiä pitkin juoksevat keltaiset viivat pukevat ikäänkuin kesytetyn villikasvin pukuun. Muutama kanaalintakainen vesivärimaalauksien töhertäjä väritteli siellä parhaansa mukaan tauluaan, johon ei Francis silmäystäkään heittänyt ohimennessään. Hän saapui käytävän toiseen päähän, tennispeliä varten varatulle kentälle, jota ympäröi taipuvainen metalliverkko. Siellä oli parhaallaan käymässä tennispeli, kahden nuoren englantilaisen ja kahden Englannin tyttären pelaama, jotka tavan mukaan valkeihin flanellipukuihin puettuina liikkuivat säännöllisesti kirkkaan Sisilian taivaan loisteessa, niinkuin olisivat tehneet jossakin Wightin tai Kentin sumuisessa kylässä… Francis pysähtyi säpsähtäen, ikäänkuin unissakävijä, ja koko hänen olentoansa kouristutti niin oudosti, ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut eikä tulisi koskaan enää tuntemaan sellaista. Flegmaattisen pelin harvalukuisien katsojien joukosta hän oli tuntenut etsimänsä lapsen.