— "Ja ryittikö paljon yöllä?"

— "Paljon."

— "Ja kuinka kauan hänen on täytynyt olla Palermossa parantuakseen?…"

— "Ei ole kahtakaan kuukautta siitä kuin läksimme Parisista…"

Lapsi vaikeni uudelleen. Mitä hän mahtoikaan mielikuvituksessaan hautoa, laulajien jatkaessa kujeitaan ja heitellessä matkailijain, joutilaitten ja sairaitten jokapäiväiselle seuralle tuota hehkuvaa, elinvoimaista innostusta, joka kaikesta huolimatta kaikuu Vesuviuksen tuhkansekaisesta hiekasta puhjenneissa kansanlauluissa. Pikku tyttö tuntui kadonneen kauas tästä näytäntösalista, unhottaneen sekä yleisön että soittajat. Mutta niinkuin ainakin, kun kuulemme soittoa sitä kuuntelematta, sävelet kietoutuivat hänen unelmiinsa, lisäten niiden itsetiedotonta haaveilevaisuutta, samoin kuin ne Henriettessä lisäsivät säälin tunnetta. Nuori tyttö katui syvästi, että oli kosketellut lapsen ennen aikojansa kehittyneen herkkätunteisuuden liian arkaa kohtaa. Nuo samat sävelet saivat myöskin Francis'in liikutuksen kohoamaan äärimmilleen. Hän oli kuullut joka ainoan sanan tuosta lyhyestä keskustelusta ja kauhistuen oli hänkin huomannut lapsen sydämen aikaisen kypsyyden. Hän oli nuo tunteet omiksensa tunnustanut, ja ollen kokonaan perinnöllisyysajatusten vallassa hän ei voinut olla huomaamatta, että hän oli pienokaiselle, tämän oman suvun piirteiden lisäksi, isänperintönä luovuttanut sairaloisen herkkätunteisuuden turmiollisen lahjan. Francis ja hänen sisarensa olivat kumpikin Adèlen iällä niin paljon siitä kärsineet, sillä heidän sielunsa niinkuin hänenkin oli ikäänsä nähden liian aikaisin kypsynyt. Ja ketä lapsi sellaisella sairaloisella, äkkikypsällä hellyydellä rakasti? Äitiä, joka ansaitaksensa lapseltaan sellaisen rakkauden epäilemättä oli sen arvoinen. Francis tiesi omasta kokemuksestaan, että herkkätunteiset luonteet eivät ole helposti voitettavissa. Vähimmästäkin asiasta he loukkaantuvat ja sulkeutuvat kuoreensa. Kiivas sana, aiheeton syytös, kärsimätön kohtelu saa heidät peräytymään, ja meidän käy melkein mahdottomaksi uudelleen voittaa heidät, kun läheisyytemme heti heille palauttaa mieleen karvaan mielenahdistuksen. Adèlen jumaloitseva hellyys rouva Raffrayeta kohtaan oli uusi, tällä kertaa kieltämätön todiste äidin rakkaudesta lapseen. Eikö Francis'n olisi pitänyt olla siitä onnellinen? Eikö hänen omaatuntoansa lievittänyt tuo tieto, että lapsi oli Paulinessa uudestaan sytyttänyt velvollisuuden ja vastuunalaisuuden tunteen, joka jo näytti sammuneen. Jos Francis olisi huomannut pienokaisen kituvan rakkauden puutteesta ja värjöttävän kylmän kohtelun hyydyttävässä ilmassa, joka helläluonteisissa lapsissa turmelee sielun ainiaaksi, niin eikö hän olisi kironnut entistä rakastajatartansa tämän luonnottoman kovuuden tähden vielä enemmän kuin entisten petoksien vuoksi. Miksikä hän sitten koko tämän keskustelun ja sitä seuraavan äänettömyyden kestäessä tunsi sydämessään niin oudosti kalvavan kolotuksen, vaikka hänelle oli todistettu, että pienokainen oli onnellinen, Joka tieto yksin saattoi lohduttaa ja rauhoittaa lapsestaan iäksi erotettua isää? Ja hän kuuli tuon kiduttavan keskustelun jälleen jatkuvan.

— "Me", sanoi Adèle, "olemme olleet täällä kohta neljä viikkoa. Helmikuussa siitä tulee kaksi kuukautta." Tuo lause merkitsi nähtävästi hänen suussaan: "Helmikuussa äiti paranee…", sillä ilo syttyi uudestaan hänen ruskeissa silmäterissään, kun Henriette häneltä kysyi:

— "Ensi kertaako te olette matkoilla?"

— "En", vastasi pienokainen, "olen usein käynyt tätini luona
Besançonissa…"

— "Oletteko käynyt Parisissa?…"

— "En koskaan. Meidän piti mennä sinne, kun äiti oli niin sairas, kysymään lääkäriltä neuvoa. Mutta sitten äiti ei tahtonutkaan. Annette on sanonut minulle, ettei äiti voi sitä kaupunkia sietää, sittenkuin isä parka sinne kuoli… Onko teidän isänne Palermossa?" lisäsi hän.