— "Tuo selitys on äidin tehtävä", keskeytti rouva Scilly. "Olenhan osoittanut ja osoitanhan vielä tälläkin hetkellä teille niin paljon ystävyyttä, että voitte luottaa sanaani, kun lupaan sanoa teidän hyväksenne kaikki, mitä voi ja saa sanoa ja mitä itse ette voisi ettekä saisi sanoa. Teidän kesken ei ole sanaakaan siitä vaihdettava; hänen on vain antaminen anteeksi, teidän katuminen, ilman sanoja…"

— "Tottelen teitä", sanoi nuori mies hetken vaiettuaan. Sitten hän uudestaan tarttui jalon naisen käteen ja suudellen sitä vieläkin kerran lisäsi: "Uskoessani teille kaikki onneni mahdollisuudet uskon ne sille, jota maailmassa enimmän kunnioitan…"

— "Ah", huudahti äiti, "jos olisitte aikaisemmin minuun luottanut, jos olisitte jo ensi päivänä minulle puhunut, kuinka paljon huolta olisi teiltä silloin kummaltakin säästynyt!…"

* * * * *

Sellainen keskustelu ei ollut omiansa tekemään Francis'n lupaamaa lähtöä hänelle helpommaksi. Vaikka hän tuottikin täydellisesti rouva Scilly'n uhrautuvaan ystävyyteen, tuntui hänestä sanomattoman vaikealta heretä toimettomaksi, muitten pelatessa sitä peliä, jonka tappio tai voitto merkitsi hänelle niin paljon. Mutta kreivittären esittämät syyt osoittivat hänelle liian selvään, mitä olosuhteet häneltä vaativat, niin että hän alistui. Hänen järjestäessään yksin matkatavaroitaan välttääksensä siten uskollisen Vincentin ja muitten palvelijain tutkivia katseita — nämä olivat tietysti jo saaneet asiasta vihiä — hän mielessään tarkasteli tuon keskustelun tärkeimpiä kohtia, ja kuta enemmän hän niitä tarkasteli, sitä selvemmin hän huomasi, että kreivitär oli oikeassa. Ei, heidän yhteiselämänsä tavat olivat sellaiset, ettei hän voinut jäädä saman katon alle kuin Henriette, tämän sairautta yhä yllyttämättä. Ei, hän ei voinut itse asiaansa ajaa lausumatta sanoja, joita hän ei olisi saanut lausutuiksi sille, jonka viattomuutta hän ei koskaan voinut ajatella hartaudesta vapisematta. Oikein oli rouva Scilly nämä kaksi asiaa arvostellut, ja oikeassa hän oli ollut siinäkin, ettei äidin tunteilla ollut mitään tekemistä tyttäressä vaikuttavien tunteiden kanssa. Sellaisen loukkauksen johdosta Henrietten neitsyellisessä ja arassa sielussa rakkaus varmaankin kielsi antamasta anteeksi, kun sitävastoin kreivittären sielussa lämpimänä ja virkeänä pulppusi sääliväisyyden lähde, josta anteeksiantoa valui kaikille niille, jotka hänen tytärtänsä syvästi rakastivat. Juuri se, mikä nuoren tytön sielussa oli Francis'lle tuntematonta, ei sallinut hänen jäädä tänne, samalla kuin se yhä enemmän lisäsi lähdön katkeruutta. Ja sittenhän tämä lähtö ei ainoastansa erottanut häntä Henriettestä. Istuessaan huoneessaan matkavalmistuksien päätyttyä hän ajatteli, ettei hän kenties koskaan enää saisi nähdä sitä lasta, jonka tähden hän oli tähän viimeiseen surkeaan heikkouteensa langennut. Jos Henriette antaisi anteeksi, niin hän tekisi sen sillä nimenomaisella ehdolla, että he lähtisivät Palermosta pois ja että hänelle vastedes Pauline Raffraye niinkuin pikku Adèlekin olisivat ikäänkuin kuolleet. Kreivitär oli hänelle jotensakin selvään sanonut, että hänen velvollisuutensa oli ehdottomasti luopua kaikesta yhteydestä entisen rakastajattarensa kanssa. Voi, tuo sama veren ääni, joka oli hänelle niin mahtavasti puhunut hänen silloin puutarhassa saamansa hämmästyttävän isyydentiedon johdosta, se vielä tälläkin hetkellä vastusteli. Hänen surunsa lemmitystä erotessa ei häntä estänyt lasta kaipaamasta, ja kun hän seuraavana aamuna viiden aikaan kahden hevosen vetämissä vaunuissaan hiljalleen kiersi Continentalin nurkkaa, asemalle mennessään, hän tunsi selvään, ettei ollut muuttunut yksikään niistä ristiriitaisista tunteista, jotka olivat johtaneet hänet tähän ahdinkoon. Hän suri tytärtään yhtä paljon kuin Henrietteä.

— "Erota kummastakin!…" vaikeroi hän kääriytyen vaippaansa talviaamun purevaa kylmyyttä torjuakseen. "Siinäkö rikos on, että rakastan heitä kumpaakin? Olisiko siinä rikosta, jos olisin ollut Paulinen kanssa naimisissa ja sitten leskenä nainut Henrietten? Ei suinkaan. Näiden tunteiden yht'aikaisessa olemassaolossa ei ole mitään rikosta. Muualta se on haettava. Mahdottomuus sovittaa ne yhteen on vain rangaistukseksi katsottava. Kuinka kova onkaan tuo rangaistus! Suuremmatkin rikoksentekijät kuin minä ovat tahraantuneesta entisyydestään suoriutuneet. Ja minua tuo entisyys vainoo, aina se vain uudelleen minut tapaa, uudelleen minua ahdistaa… Enkö siis milloinkaan voi parantua? En, en milloinkaan. Miksikä täytyykään minun näin kovasti kärsiä, koska en kuitenkaan voi mitään tehdä, en kerrassaan mitään lapsen hyväksi? Jumala, kunhan minun edes olisi sallittu vielä jotakin tehdä Henrietten hyväksi!…"

* * * * *

Saadaksensa vastauksen tähän huokaukseen, joka yhä palasi hänelle mieleen junan kiitäessä kauas Palermosta pois ja aamuauringon valaistessa lainehtivaa, milloin harmaalle, milloin sinipunervalle vivahtavaa merta, ruskeita kukkuloita, sitruuna- ja öljypuiden peittämiä tasankoja, hänen olisi pitänyt tähän samaan aikaan rouva Scilly'n kanssa astua Henrietten huoneeseen. Tämän surunvoittoisen päivän valo, jäähyväishymyä muistuttava valo, ja nuoren tytön kalpeus tuntuivat olevan liikuttavassa sopusoinnussa. Hänen kauniit silmänsä olivat täynnä kuumeen hehkuvaa tulta, joka paremmin kuin kalpeus ilmaisi lapsi paran sielussa riehuvaa myrskyä. Kreivitär, joka pitkin yötä oli miettinyt, mistä löytää sanoja, tarpeeksi helliä, houkutellakseen lempeältä sairaalta vastausta, huomasi olevansa yhtä voimaton kuin ennenkin tätä vastausta saamaan, kun oli kohdannut noiden silmien katseen. Muuttunut oli tuo katse. Vuorokausi sitten oli noissa silmäterissä päilynyt elämästä tietämättömän selkeä taivas. Toisia ajatuksia nyt niissä kuulsi. Äiti istuutui vuoteen ääreen, missä lepäsi tuo vaaleatukkainen lapsi, jota hänen huolehtiva hellyytensä vuosien vieriessä oli vaalinut. Nyt kouristi tytärtä kärsimys, jonka syvyyttä äiti ei uskaltanut tutkia. Niinkuin edellisenäkin iltana, puhuessaan sille, jota hän yhä vielä toivoi saavansa pojakseen sanoa, hän oli nytkin täysin selvillä siitä, että hänen tyttärensä oli kuullut kaikki, mutta hän ei voinut arvata, minkä verran tuo nuori, tahraton olento oli ymmärtänyt. Mahdotontahan äidin oli epäröimättä lausua sanoja, jotka niin suuresti erosivat niistä, joita he tähän asti olivat tottuneet keskenänsä vaihtamaan. Ja ne eivät sittenkään olleet vältettävissä, nuo sanat, sillä tunnustus, joka vahingossa ja valmistamatta oli joutunut nuoren tytön korviin, oli ollut niin ratkaiseva, ettei siinä ollut epäilemiselle sijaa, ja samalla muodoltaan niin vajavainen, ettei nuorta tyttöä käynyt jättäminen sen hämärän ja pelottavan vaikutuksen valtaan. Rouva Scilly ei ollut erehtynyt. Lapsi parka olisi ollut vallan kykenemätön urkkimaan sulhasensa salaisuuksia, vaikka ne niin läheltä koskivatkin hänen rakkausonneansa. Hän oli pysähtynyt raolleen avaamansa salin oven taa sentähden, että hän juuri sitä avatessaan oli kuullut nämä hirveät sanat: "En luullut olevani lapsen isä — olin vakuutettu etten ollut…", sen miehen lausumina, johon pyhimmät lupaukset sitoivat hänet. Ja loppu oli seurannut paljastaen hänelle peittelemättä sen jatkuvan valheen, jolla tuo mies oli häntä näinä viime viikkoina viihdytellyt. Mutta se, mikä oli ollut murtavaa tuossa kauhussa, jonka kuumeesta hänen silmänsä vieläkin paloivat, oli hänen lapsellisen mielensä hirveä ja törkeä tutustuminen himojen salaiseen elämään, joka aina jää käsittämättömäksi arvoitukseksi vähimmänkin kainolle naiselle hänen impenä ollessaan, saatikka sitten nuorelle tytölle, jota oli niin tarkasti vaalittu kuin Henrietteä. Mutta hän oli jo yli kahdenkymmenen vanha, ja sillä iällä ei suurinkaan viattomuus enää ole täydellistä tietämättömyyttä. Siinä on niin arkaluontoinen, niin epämääräinen puolihämärän ilmiö, että sitä on melkein mahdoton määritellä. Kuinka esittää tarkasti kuvaavin sanoin tätä hämärää sukupuolivaistoa, tätä aivoissa herännyttä, nukkuvassa mutta täydellisessä organismissa tapahtuvan kehitystyön sekavaa kaikua? Mikä analyysi on kyllin hieno, ilmoittamaan niitä aavistuksia, jotka viattomimmassa nuoressa tytössä heräävät esimerkiksi läheisen ystävättären naimisiinmenon johdosta, kun hän yhä käy tämän ystävättären luona niinkuin ennenkin, astuu hänen huoneeseensa, puhuu hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti ja vapaasti, näkee hänen vihdoin tulevan äidiksi. Kaikki tuollaiset naista koskevat seikat, jotka nuori tyttö tulee huomaamaan, herättävät hänessä aavistuksen, joka häntä melkein pelottaa. Näissä liian herkissä, liian aroissa sieluissa syntyy outo väristys tuon miehen ja vaimon välisen salaperäisen yhteyden johdosta, josta yhteydestä uusi elämä saa alkunsa, lapsen elämä, joka jo edeltäpäin herättää immen povessa äidin sydämen. Mitä avioliiton ulkopuolella solmittuihin liittoihin tulee, niistä ei useimmilla ole aavistustakaan, ja jos joku vaarallinen sattuma keskusteltaessa tai lukiessa heille ilmoittaa, että vaimo voi laiminlyödä velvollisuutensa, niin se tavallisesti johtaa heidän mieleensä vain varomattoman keimailun eikä suinkaan sentapaisia asioita kuin ne, mitkä Francis oli esittänyt niin selvin sanoin, ettei mikään epäilys asian luonteesta voinut tulla kysymykseen, ja sittenkin niin salaperäisesti viitaten, että Henrietten ajatus kauhistuneena peräytyi. Ja tätä kauhua vielä lisäsi se huuto, jolla äiti oli Francis'n tunnustukseen vastannut: "Kun hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata!…" tuskainen huuto, joka yhä soi hänen korvissaan. Hän oli joutunut siihen tilaan, missä emme enää kestä ajatusta, että ystävämme meille valehtelevat säästääksemme meitä. Mutta kenen puoleen hänen sitten oli käännyttävä saadakseen selitystä tuohon hirveään salaisuuteen, jonka perille hän oli niin odottamattomasti päässyt, ellei oman äitinsä, tuon hyvän ja luotettavan äidin, jonka hän näki äänetönnä istuvan vuoteen ääressä tänä usvaisena auringonnousuhetkenä? Sellainen äänettömyys oli täynnä sitä hellyyttä, josta Henriettellä oli lukemattomia todisteita. Säälivää, hyväilevää hellyyttähän se oli sekin, ettei äiti tahtonut kajota hänen tuskaansa, ettei hän tahtonut koskea yhtäkään hänen olentonsa särkyneistä kohdista… Ja sanomattomaksi liikutuksekseen äiti näki noiden sinisilmien, joiden äänetön tuska oli häntä niin suuresti pelottanut, kääntyvän häneen päin ja saavan ilmeen, jota hän ei ollut niissä nähnyt sittenkuin edellisenä päivänä. Hän ei hetkeäkään epäillyt tämän katseen merkitystä. Se osoitti samoin kuin kasvoille äkkiä kohonnut punakin, että kerälle kertynyt suru oli sydämestä purkautuva. Mitä oli äidin vastattava? Miettiessään yön ja aamuhetket kaikki tätä asiaa äiti oli nähnyt ainoastaan yhden keinon vaikuttaa tähän kipeään sieluun. Hän oli päättänyt vastata yksinkertaisesti ja suoraan kaikkiin tyttärensä kysymyksiin. Hän ei olisi itse pannut näitä kysymyksiä vireille, sillä hän tiesi, mitä vastaukset hänelle maksoivat, mutta toiselta puolen hän piti velvollisuutenaan rohkeasti käydä niihin käsiksi, jos tarvis vaati, sillä niissä oli ainoa keino tuntuvasti auttaa tolaltansa horjahtanutta onnetonta.

— "Äiti, ettehän uskonut, että varsin kuuntelin?… Te jätitte minut yksin. Tuo keskustelu pelotti minua, kun olitte niin lähellä ja puhuitte asioista, jotka koskivat minua. Tahdoin estää teitä siitä… Menin ovelle ja avasin sen, koputtamatta, niinkuin ainakin. Te ette kuulleet minun tulevan, ja sitten en voinutkaan mennä edemmäksi. Vapisin niin, että minun täytyi nojautua seinään. Jalkani olivat kuin katkenneet…"

Hänen silmänsä olivat uudestaan painuneet umpeen, ja hänen huulensa värisivät hänen kosketellessaan tuota kipeätä muistoa. Äiti siveli hänen vaaleita kiharoitansa hitaalla ja höllällä liikkeellä sanoen: