— "Hän ei ole siitä mitään sanonut", vastasi äiti, "mutta tietysti kai."
— "Hän siis kävi hänen luonansa, puristi hänen kättänsä, istui hänen pöytäänsä?"
— "Elä sellaisilla mielikuvilla itseäsi kiduta", jatkoi rouva Scilly. "Sinä tiedät, että hän on tehnyt sangen suuren rikoksen, ja olkoon siinä sinulle kylliksi. Elä kiinnitä huomiotasi kaikkiin noihin syrjäseikkoihin, joista sinulle ei voi olla muuta kuin vahinkoa, koska ne estävät sinua harjoittamasta armeliaisuutta ja punnitsemasta asiaa kohtuudella…"
— "En voi olla sitä tekemättä", vastasi nuori tyttö painolla, joka ilmaisi, minkä verran hänen rakkaudessaan oli intohimon synkkää kiihkoa… "En voi. Näen heidät liian selvästi. Näen kuinka he sanovat rakastavansa toisiaan. Näen heidät…"
Hän painoi silmänsä lujasti umpeen. Ainoa fyysillinen kuva, jolla hän viattomuudessaan tiesi mustasukkaisuuttansa ravita, johtui hänen mieleensä: hän näki Francis'n suutelevan Paulinea ja hän toisti: "Hän sanoi rakastavansa häntä niinkuin on sanonut minuakin rakastavansa. Ja hän tiesi tuon naisen pettävän, valehtelevan. Kuinka voi rakastaa, kun on syytä halveksimiseen. Ja hän rakasti häntä sittenkin, niinhän hän sanoi. Ah, en enää ihmettele, että hän on kyennyt valehtelemaan minulle, niinkuin hän on valehdellut jo kauan, koska hän on kyennyt tuntemaan niin halpoja, niin häpeällisiä, niin alhaisia tunteita…"
— "Niin tuskallisia myöskin…", keskeytti äiti. "Tuo lemmityn halveksiminen, josta puhut, on rakkausrikoksien rangaistus, kauhea rangaistus. Olethan kuullut hänen tunnustavan, että tuo halveksiminen johti hänet epäilemään rakastamansa naisen uskollisuutta ja sitten lasta epäilemään, omaa lastansa… Hän ajatteli, että koska tuo onneton oli miestänsä pettänyt hänen hyväkseen, niin hän kai osasi hänetkin pettää. Hän ei luullut omakseen tuota pikku tyttöä, jonka kasvot niin selvään ilmaisevat tätä sukulaissuhdetta, että sinäkin siitä hämmästyit, niinkuin hän siitä itse hämmästyi lapsen nähdessään. Mutta sellainen masentava piirteiden yhtäläisyys on aivan satunnainen, ja satunnaiseksihan on katsottava sekin, että hän niin monen vuoden jälkeen tapasi äidin ja lapsen. Ajattele noita vuosia ja kuinka hänen sydäntänsä mahtoi kirvellä joka kerta, kun hän muisti tuon pienen tytön ja kun hänen täytyi ajatella: 'En voi koskaan tietää, onko hän minun lapseni.' Ajattele hänen omantuntonsa soimauksia, kun hänelle selveni tuo tieto. Ja ajattele, miltä hänestä mahtoi tuntua tavata heidät, kuinka hirveältä, kun siinä olisi voinut ja pitänyt olla niin suurta suloutta. Muista hänen liikutustansa sinä jouluaattona, johon äsken viittasit… Minä en tätä kaikkea sinulle muistuta puolustaakseni häntä, teen sen vain näyttääkseni sinulle, että jos hänen rikoksensa ovat olleet suuret, niin hän on saanut maksaakin niistä korkean hinnan, ja että hän ansaitsee sitä sääliä, jota soisin sinun hänelle osoittavan samoin kuin minäkin… Täydelleen hänen on täytynyt velkansa maksaa, siitä voit olla vakuutettu, kun hänelle on isyydentieto selvinnyt sillä tavalla…"
— "Ah, äiti", huudahti Henriette, "siinä sinä juuri satutit kipeimpään kohtaan. Olen epätoivoissani siitä, että hän on minulle valehdellut, että hän on voinut rakastaa arvotonta naista. Mutta voisin antaa hänelle anteeksi kummankin. Voin uskoa, että hän on tahtonut säästää minulta huolta, voin uskoa, että hänellä on ollut nuoruudessaan kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Elämässähän on niin paljon sellaista, josta minä en tiedä mitään. Voin uskoa olevani kohtuuton, jos liian ankarasti arvostelen häntä. Mutta tässä kohdassa en voi olla kohtuuton. En, en ole kohtuuton. Ei ole kiusausta niin suurta, että se oikeuttaisi näin hirveätä asiaa: ettei hän vuosimääriin ole nähnyt eikä edes koettanutkaan päästä näkemään tätä pientä tyttöä. Te olette syyttänyt häntä hirveästä asiasta sanoessanne, että hän on sattumalta tavannut lapsensa… Sattumaltako? Eikö hänen velvollisuutensa olisi ollut tehdä mitä ikinä voi tehdä päästäksensä asian perille, ennenkuin antausi sen hirveän vaaran alaiseksi, että oman lapsensa hylkäsi? Kun minun täytyy ajatella, että hänellä on omallatunnollansa sellainen armottomuus tuota pientä raukkaa kohtaan, hänellä, jota minä niin suuresti kunnioitin, jota luulin niin jalomieliseksi, niin hienotunteiseksi!… On kansan ihmisiä, jotka kasvatikseen ottavat raakojen vanhempien kadulle paneman lapsen, ja hän ei edes ole koettanutkaan hankkia selvyyttä tämän lapsen syntyperästä, vaikka pelkkä näkeminen oli kylliksi kumoamaan kaikki epäilykset. Väittihän hän itse, että näkeminen oli kylliksi."
— "Hän voi vielä silläkin puolustautua, ettei lapsi häntä tarvinnut, ettei hänellä edes ollut oikeuttakaan lasta lähestyä. Äitihän oli siinä…"
— "Ja jospa tuo äiti olisi ollut lapselle paha? Jos olisivat kumpikin, sekä äiti että lapsi, joutuneet köyhiksi ja puutteenalaisiksi? Jos äiti olisi kuollut ja pienokainen joutunut kovien vierasten käsiin? Jos…"
— "Sinulla ei ole oikeutta sellaisia mahdollisuuksia kuvitella", keskeytti rouva Scilly. "Mehän emme ollenkaan tiedä, mitä hän olisi tehnyt, jos pienokainen, sen sijasta että oli rikkaan hemmoteltu lapsi, olisi ollut köyhä ja onneton…"