"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan on olevinaan kuollut."
Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin hitaasti ja jäykkänä.
"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia punaihoisia varten."
Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas toistaen saman leikin.
"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."
Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.
"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.
"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.
"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."
"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."