"Minä en suinkaan sulje silmiäni asemamme vaarallisuudelta, mutta milloin saattaisi olla valittavana vain joko orjuus tai kunnia, antaa uskonto minulle voimaa kaikkeen siihen, mitä oikeus ja velvollisuus vaatii.
Ihminen ei voi koskaan varmasti ennakolta nähdä aloitetun yrityksen lopputulosta, mutta se, joka korkeamman vakaumuksen mukaan elää vain täyttääkseen velvollisuutensa, kantaa kilpeä ympärillään, joka kaikissa elämän vaiheissa, tulkoon mitä tulkoonkin, antaa hänelle rauhaa ja usein itsekin johtaa onnelliseen lopputulokseen.
Tämä ei ole levottoman haaveellisuuden kieltä, vaan sen uskonnollisen tunteen ilmausta, josta olen kiitollinen kasvattajilleni, jotka jo varhain opettivat minua rakastamaan kuningasta ja isänmaata pyhimpänä maan päällä."
Rajujen poliittisten intohimojen ja kalskahtelevien puheenparsien hyökyaalto on nyt haudannut alleen kaiken entisen valtiollisen käsityksen, hävittänyt nähtävästi kaikki pyhät perintätiedot. Mutta tämä hyökyaalto on jälleen asettuva. Silloin on kansain elämän ikuisesti kuohuvasta merestä jälleen nouseva se kallio, johon muinoin isiemme toivo iskeytyi ja jonka perustukselle kohta puoli vuosisataa sitten oma voimamme luottavaisesti rakensi isänmaan tulevaisuuden: Saksan keisarikunta! Kun kansallinen ajatus, kansallinen tietoisuus täten jälleen on syntynyt, silloin on meille kypsyvä siveellisesti arvokkaita hedelmiä siitä suuresta sodasta, johon ei yksikään kansa voi oikeutetummalla ylpeydellä ja puhtaammalla omallatunnolla luoda katsettaan kuin meidän kansamme, niin kauan kuin se pysyi uskollisena. Samoin myös nykypäivien katkerasta vakavuudesta. Kaikkien niiden veri, jotka kaatuivat uskossa Saksan suuruuteen, ei silloin ole turhaan vuotanut. Näin vakavasti uskoen lasken kynän kädestäni ja luotan lujasti sinuun — sinä Saksan nuoriso!
LOPPUSANAT.
Nämä muistelmat eivät ole syntyneet mistään kirjallisista taipumuksista, vaan ulkoapäin moneen kertaan saamistani pyynnöistä ja kehoituksista.
En ole tahtonut kirjoittaa historiateosta, ainoastaan esittää ne vaikutelmat, joiden alaisena elämäni on kulunut, ja osoittaa ne suuntaviivat, joiden mukaan katsoin velvollisuudekseni ajatella ja toimia. Kaukana oli minusta halu puhdistautumis- tai kiistakirjoituksen laatimiseen, kaikkein kauimpana ajatus oman itseni ylistämisestä. Olen ihmisenä ajatellut, toiminut ja erehtynyt. Elämäni ja toimintani ojennusnuorana ei ole ollut maailman suosio, vaan vakaumukseni, velvollisuuteni ja omatuntoni.
Vaikka olen kirjoittanut muistelmani isänmaan vaikeimpana aikana, eivät ne ole kuitenkaan syntyneet toivottomuuden raskaan painon alla. Katseeni on ja on oleva järkähtämättä tähdättynä eteenpäin ja ylöspäin.
Kiitollisena omistan kirjani kaikille niille, jotka sotakentällä ja kotimaassa taistelivat kerallani valtakunnan suuruuden ja olemassaolon puolesta.
Syyskuussa 1919.