Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön, toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla enemmän kuin loistaa.
Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen hajoittamista.
Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa olleet joukoille haitaksi.
Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä, saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen yleisesikuntatyöhön.
Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja. Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.
Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin. Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna 1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista vastassa.
Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas, mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja 1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi, perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla, olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden luottamuksensa.
Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen opettava.
1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria, auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!
Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani, jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.