Tästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten ennenkin, tulevan valituksi.
Koposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä. Liittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa, joka pakoitti huutomiesten mieltä.
Tätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin sisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin tietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme valiomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta toiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä tahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.
Kela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä olivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti Mutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen seurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen täysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen liittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku muu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta Mutkanen hellästi rakasti.
Mutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli lähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä? Ajateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.
"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian," lausui Kela huolettomasti. Itse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut hyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin huolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.
"Hävetköön mies," lausui Pekka Kettunen.
"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen," väitti Kakkuri, "se on ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt… Mutta kumma kuitenkin… Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut meille sanan toimittaa."
Samassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela astui käräjätaloon.
Heidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.