Aamulla kertoi kestikiivarin piika sikalätissä joukon olleen yhdellä lisääntyneen, joka kaikista ei suinkaan ollut vähimmän sikamainen.
V.
Pelastuksen hetki.
Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin kehnommassa.
Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.
Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä kuopalta.
Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon, josta metsästäjät säikähtyivät.
"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui yksi heistä.
"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."
Taas huudahti Koponen.