"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju sydämmen värähdys."
Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui ainaseksi.
Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.
Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet vilusta ja nälästä vapisevat.
Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että pian tulivat entiselleen.
Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.
Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta muuten syntyisi pilkka-taruja.
Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi uskottaman.
Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi, mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä, heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi. Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.
Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti: