Tätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa palaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska tämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi avuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:
— Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero? Ajattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä ylioppilasnuorisoamme!
— Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!
— Minun mielestäni on aivan päin vastoin… Sanohan muuten, Eero, miksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana sinun toki pitäisi…
Leimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.
Olkapäitään kohauttaen hän huudahti:
— Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta tiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan seurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden minä inhoon juomista ja juopumista!
— Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi esteettisistä syistä…, mutisi Tuomo vähän hämillään.
Mutta Aarno vuorostaan kysäisi:
— Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo kysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä ystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos he katuvat ja päättävät… Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki hänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha ja hän vastasi tylysti:
— Jos niin tahdotte: halveksin.