— Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.
— Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. — Minä en ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle pyhä ja siihen luotan ehdottomasti… Mutta jättäkäämme tämä. Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä. No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että löytyy toinen keino.
— Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.
— Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin hän sen sytyttää muissakin.
Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:
— Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.
Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi, että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa sanottavansa tyynesti.
— Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian pitkälle… Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian pitkälle… Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi, joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori, innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon, äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret… Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra, se ei sovi…
Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.
Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin: