— Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!
— Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun herättäjäni… niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.
— Vai niin, ihmetteli Eero, — mutta mielestäni teillä on toisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla… Hän — kuinka sanoisin — hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on…
— Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta ehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin suhteen?
— Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin — — —
— Lukekaa tuo "Volmari", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi ainoa kysymys, kuka Jumala on.
— Kas, sitä en ole lukenutkaan.
— Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, — että on Minna Canth puhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden peittelemättä.
"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän kirjailijan ihailija!" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo vertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin. Hän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki "Minna Canth. Kovan onnen lapsia." Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan jotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: "Väinö Honkamaa. Vuonna 1888."
— Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten olettekin… Mutta torpan nimi on Hölisevä?