PROLOGI:
IHANNE.
Här i detta bröst,
Där talar evighetens gud.
Viktor Rydberg.
1.
Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.
Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan. Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten, ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.
Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli, välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen lapsenmieli vapautta.
"Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!
"Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja itkisi kadonnutta kauneutta.