Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?
Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.
Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt — eikö niin, Harry?…
Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.
Aarno (jatkaen)… joten siis minusta tuntuu, että koko tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi… Ja miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja uskollisia aatetovereitamme — ainoat mitkä meillä onkin.
Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.
Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan? (Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.
Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?
Harry. Etkö sitä usko?
Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).