Janne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti vielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut — oli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.
Pari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan nähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään, ja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli herra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus. Liittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi täysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.
Tämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat pihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän ihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.
Tuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi sanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:
— Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä enää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.
Tämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla tunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.
— No, mikä nyt on?
— Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää ilman häntä — ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.
Ja nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli käsiään tuskasta.
— Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua, — käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.