Lapsi oli siis ristittävä. Ja nyt astuu Väinämöinen näyttämölle.
40.
MARJATAN POIKA JA VÄINÄMÖINEN.
Allegorisesti käsitettynä Marjatta-legenda sangen sattuvasti kuvaa uuden rodun syntyä; siihen viittaavat legendan päämomentit: itsetietoisesti kauvan säilytetty neitseellisyys, yliluonnollinen raskaudentila, hyljätty, maailmasta eristetty asema ja kovat kärsimykset. Sillä kun luonto uutta juurirotua ryhtyy luomaan, elähyttää se ensin monen vanhaan rotuun kuuluvan yksilön sieluelämää uusilla haaveilla ja kaipauksilla, niin että nämä yksilöt tavoissaan ja käsityksissään poikkeavat toisista. Sitten se lähettää jumallallisia sanansaattajiaan ja auttajiaan, jotka saattavat noita maaperältään hedelmällisiä sieluja raskaiksi uuden ihmistyypin ihanteella, ja vihdoin se johdattaa heidät erilleen muusta ihmiskunnasta, että he yhdessä vaivoja ja vastuksia voittaen, suuria kärsimyksiä kärsien, mutta jumalallista apua saaden panisivat alulle uuden ihmisrodun. Tätä Marjatta-legendan allegorista merkitystä tukee sen viimeinenkin momentti: pienen lapsen kohtaus Väinämöisen kanssa. Väinämöinen edustaen vanhan rodun magiaa eli kasvatustapaa jättää hyvästit uudelle vastasyntyneelle rodulle ja sen uudelle magialle ja poistuu maailmasta, samalla luvaten palata niin pian kuin häntä taas tarvitaan,—sillä onhan hän vanha ja kokenut ja edeltäjänä uuden rodun isä. Eikä tätä allegorista merkitystä poista tai vähennä se, että runo on muodollisesti syntynyt vasta kristityllä ajalla.
Sama vertauskuvallinen henki pysyy koko ajan takana ja on mielessä pidettävä, vaikka otammekin viimeisen kohtauksen Väinämöisen personallisen elämänhistorian jatkoksi ja loppuluvuksi. Olihan Väinämöinen murrosajan tietäjä ja maagikko ja olihan hän jo Ainoa kohdatessaan oppinut näkemään, että vanha maagillinen kasvatustapa ei enää sopinut uuden ajan ihmisille; mutta vielä hän piti Ainoa poikkeusolentona eikä tavannut uuden rodun ihmisiä, ennenkuin kohtalo vei hänet yhteyteen Marjatan kanssa…
Ennenkuin Marjatan pojalle voitiin nimi antaa, selitti ristijäksi pyydetty ukko,[75] että lasta oli tutkittava:
»En mä risti riivattua,
Katalata kastakana,
Kun ei ensin tutkittane,
Tutkittane, tuomittane.»
Millä tavalla tutkittava? Tutkittava, oliko lapsi todella jumalsyntyinen ja kestäisikö se kohtalon koulussa? Ja kuka muu siihen toimeen olisi pystynyt kuin vanha Väinämöinen?
Kenpä tuohon tutkiaksi,
Tutkiaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Sepä tuohon tutkiaksi,
Tutkiaksi, tuomariksi.
Syviin mietteisiin vaipuneena saapui paikalle vanha viisas tietäjä. Hän saapui tuomiota lausumaan uuden ajan lapsesta, mutta hänen askeleensa olivat raskaat ja hitaat, sillä hän itse lähestyi kuin uhrilehtoa, jossa kallein aarre on uhrattava, tai kuin tuomaria, jonka suusta saa kuulla tuomion itsensä yli. Ja hänen ajatuksensa laskeutuivat taivaasta totisina ja tutkivina ja hipaisivat suurilla siivillään maan mättäitä hänen kulkiessaan.