Kirkkaammaksi vielä kirkastui Väinämöisen katse ja ilo ylimaallinen siitä välähti,—ja yhä poika Marjatan puhui:
»Kun sa miesnä nuorempana
Lainasit emosi lapsen
Oman pääsi päästimeksi
Itsesi lunastimeksi…»
Jo katosi loitsun voima viisaan katseesta ja hymy silmistä helotti, kun hänen mieleensä muistui Ilmarisen ensimäinen Pohjolanmatka.
Mutta poika jatkoi säälimättömästi:
»Ei sinua silloinkana,
Eip' on vielä suolle viety,
Kun sa miesnä nuorempana
Menettelit neiet nuoret
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien mutien.»
Silloin Väinämöisen katseesta hävisi viimeinen epäilys, viimeinen epävarmuus. Kyynel vieri hänen ryppyiselle poskelleen ja taakka putosi hänen hartioiltaan maahan. »Sinä olet voittanut, poikani», hänen sydämensä riemusta kuiskasi, »ja minä olen vapaa, vapaa huolettomana lähtemään, vapaa iloisena palaamaan. Luojalle kiitos ja kunnia.»
Ja ukko Virokannas
… risti ripsahutti,
Kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
Kaiken vallan vartiaksi.
Väinämöinen, rauha ja riemu rinnassaan, kääntyi vakavana ympäri ja astui pois. Näytti toisista kuin hän olisi suuttunut ja hävennyt. Mutta hän meni rannalle ja lauloi itsellensä viimeisen kerran vaskisen veneen. Sen perään hän istui ja laski selvälle selälle. Ja purjehtiessaan veneessään »yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin» hän lausui seuraavan loitsun:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.» [76]