Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin »jumalallinen pelastustyö». Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa, Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä päin Pohjan tyttöä kosimaan.
Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen maailma, tämä »surun ja murheen laakso»? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka ruumiissa asuu.
Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia mysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa kieltä ja puhuessamme »jumalan rakkaudesta», »Kristuksen rakkaudesta morsiameensa» j.n.e.?
Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se, että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat ihmissielua kohtaan. »Niin rakasti jumala maailmaa», kuiskaa kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen aamusta saakka.
Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua taipuakseen muitta mutkitta »jumalan tahdon alle». Entä tunne sinään? Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen »jumalan rakkauteen» tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa—ainakin alussa— jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.
Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa? Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta »uppiniskaisuuteen», »syntiin» ja »pahaan», joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi jumalien käsissä, tiedoton »jumalan kuva», täydellinen, mutta ansioton.
Ilmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä me tahdoksi kutsumme, on—niinkuin modernit sielutieteilijät huomauttavat—helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä. Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin »tietäjä iänikuinen», joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja par préférence, ja hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan myöhemmillä kehitysasteilla.
10.