Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei kuitenkaan vielä ole puhdistunut—ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se vaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä hukkua.
Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen tempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:
Oi emoni kantajani,
Vaivan nähnyt vaaliani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
Miss' on poikasi poloinen,
Tokipa rientäen tulisit,
Avukseni ennättäisit…
Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa
Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:
Tuollapa syämmykseni,
Tuolla tuntoni makaapi
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä,—
joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.
Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen tunne-elämän historiassa:
1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva, ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman vastaavia ponnistuksia ja voittoja.
Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä unohtunut Kalevalan kuvauksesta?
Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12: 443-473), heittää hän yhden laulamatta: »karjan paimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän.» Tämä »Pohjolan sokea» »märkähattu karjan paimen» kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta. Lemminkäinen vastaa: