Mikä nyt sitten on vihityn totuuteen pyrkijän oleellinen tehtävä? Kuten jo ennen olemme sanoneet: hänen tehtävänsä on omasta katoavaisesta ruumiistaan rakentaa itselleen tiedon ja vallan hankkimisen ja käyttämisen kuolematon väline, johon Logoksen eli jumalan tajunta voi laskeutua, milloin ihmiskunnan pelastus sitä vaatii. Ei näet vihitty tee työtä personallisessa tarkotuksessa, ei mitään itse voittaakseen. Hänen vaikuttimensa on hänen syvä ja voittamaton rakkautensa totuuteen, Jumalaan, ihmiskuntaan, ja tämän rakkauden ajelemana hän ensin harhailee niinkuin Ilmarinen, ennenkuin hänelle selviää, mitä varsinaisesti on tehtävä. Kun hän nyt ryhtyy kuolematonta käyttövälinettä itsestään luomaan, on hänellä sentähden silmämääränä se, että Logoksen oma tajunta eli maailmankaikkeuden pyhä viisaus voisi vapaasti käyttää häntä ja hänen olemustaan jumalallisen tahtonsa tarkotuksiin—ellei heti alussa, niin joskus, kun aika olisi tullut.
Tähän suureen työhön hän ei ennen vihkimystään olisi voinut ryhtyä. Ennen vihkimystä hänellä ei ole itsetietoista minää, joka olisi fyysillisen ruumiin elämästä riippumaton; hänen personallinen minänsä on kuolevainen niinkuin ruumiskin. Kuinka siis kuolevainen voisi kuolematonta aikaansaada? Vihkimyksessä personoituu hänen kuolematon minänsä, ja nyt hän siis todellisessa minätajunnassaan on fyysillisen ruumiinsa yläpuolella ja siitä riippumaton. Vaikka hän uudestaan inkarnoidessaan onkin tietämätön päivätajunnassaan sisäisestä saavutuksestaan, kestää tämä tietämättämyys vain niin kauan kuin hänelle on tarpeen erehdyksistä oppia; kun oppi on saavutettu, palaa sisäinen varmuus ja harmonia. Ja silloin hänellä alkaa rakennustyö: sisästä ja ylhäältäpäin on hänen muodostettava ruumiistaan taikaväline, johon kuolema ei koske.
Mitä tämä rakentaminen on? Onko se katoovaisen ja kuolevaisen fyysillisen ruumiin muuttamista—jonkinlaisten taikakeinojen avulla—katoomattomaksi? Ei, vaan se on katoomattoman luomista ruumiin avulla: Sammon ottamista ruumiin kätköstä, niinkuin Kalevala sanoo.
Tässä kohtaakin meitä vihdoin Samposanan okkultis-psykofysiologinen merkitys: Sampo on se uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty itsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä. Ja tässä yhteydessä tahdomme muistuttaa seuraavista Paavalin lauseista, etteivät lukijat luulisi meidän puhuvan perättömiä: »Sillä tämän katoavaisen on pukeutuminen katoamattomuuteen ja tämän kuolevaisen oli pukeutuminen kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjotettu: Kuolema on nielty voitossa. Missä on sinun voittosi, kuolema? Missä on sinun otasi, kuolema?»[53] Paavali kutsuu samporuumista »taivaalliseksi» ja »hengelliseksi» ruumiiksi, kuten näkyy saman epistolan seuraavasta otteesta: »Ja on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas maallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen tähden kirkkaus; sillä yhden tähden kirkkaus on erilainen kuin toisen. Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään, voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis. Kun on luonnollinen ruumis, niin on myös hengellinen.»[54] Ja vielä: »Mutta mikä on hengellistä, se ei ole ensimäinen, vaan se mikä on luonnollista, on ensimäinen; sitten on se mikä on hengellistä. Ensimäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on Herra taivaasta. Mimmoinen maallinen on, semmoisia ovat myöskin maalliset; ja mimmoinen taivaallinen on, semmoisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva.»[55] Ja ikäänkuin osottaakseen, ettei hän tässä ole puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta (jälleensyntymisestä), vaan henkisestä uudestasyntymisestä, Paavali kuiskaten lisää: »katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuoloon nuku, mutta kaikki me muutumme…»[56]
Taivaallista taikaruumista eli Sampoa kutsutaan myös »aurinkoruumiiksi» eli »kirjokanneksi», koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin aurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä (aura), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana haahmo—»Herra taivaasta», augoeides, kuten mysterioihin vihityt kreikkalaiset filosofit sanoivat.[57]
Tämän ruumiin rakentamisessa erotetaan eri jaksoja vastaavine saavutuksineen, joita nykyaikaisessa teosofisessa kirjallisuudessa vanhaan kreikkalaiseen tapaan kutsutaan »vihkimyksiksi»; puhutaan ensimäisestä, toisesta, kolmannesta j.n.e. vihkimyksestä ja selitetään, mitä kykyjä ja tietoja kussakin voitetaan. Nimitykset ja jaot vaihtelevat järjestelmäin mukaan, mutta olennaisesti tietysti päämäärä ja niin muodoin tiekin on sama.
Muinaissuomalaisessa järjestelmässä mainittiin kaksi pääkohtaa ihmissielun toivioretkellä; toinen oli Pohjolan häät, joka lopetti kosintaretkeläisen pitkän taipaleen, toinen Sammon saavuttaminen, joka päätti sampolaisen vaivalloisen matkan. Mutta samoinkuin kosintaretkeläisellä oli useampia ansiotöitä suoritettavana, samoin samporetkeläisellä oli useampia seikkoja täytettävänä, ennenkuin hänen onnistui hankkia itselleen Sampo, ja Kalevala esittää näitä verrattain seikkaperäisesti.
Ne ovat, kuten sanoimme, eri jaksoja taivaallisen ruumiin luomisessa, eri kohtia Pohjolan pitkällä matkalla, ja Kalevala erottaa niitä neljä, kutsuen niitä seuraavilla nimillä: 1) veneen souto, 2) kanteleen soitto, 3) Sammon otto ja 4) viimeinen ottelu, jossa Sampo pirstaantuu. Veneensoudossa muovaillaan aurinkoruumista siihen kohtaan saakka, jota myös kutsutaan »vesiruumiiksi», kanteleen soitossa sitä hienonnetaan »ilmaruumiiksi» ja Sammon otossa se muodostuu »tuliruumiiksi», joka viimeisessä ottelussa auringon tavalla lähettää voimansa ulos maailmaan.[58]
Joka kohdalla Kalevala viittaa esityksessään, mikä hyvän saavutuksen vastaava paha on: veneensouto selvittää Ilmariselle lopullisesti psyykillisyyden ja mediumisuuden läksyn, jota hän kävi oppimaan lähtiessään kosimaan Pohjolan nuorempaa tytärtä; kanteleensoitto taas selvittää erotuksen oikean ja väärän vaikutusvallan välillä; Sammon otto erotuksen hyvän ja pahan noituuden välillä; viimeinen ottelu erotuksen inhimillisen itsevanhurskauden ja jumalallisen uhrautumisen välillä.
Ehkäpä nämä päältä katsoen niin vaikeatajuiset asiat hiukan selviävät, kun käymme niitä yksitellen selostamaan. Muuan asia on nyt mielessä pidettävä. Vaikka Kalevalan runossa samporetkeen ottavat osaa Kalevalan pääsankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, eivät nämä kuvaa eri henkilöitä psykologisessa tulkinnassa. Yksi on vihitty totuudenetsijä—Ilmarinen. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat eri puolia Ilmarisen omassa itsessä. Väinämöinen on kyllä mestaritietäjä mutta hän on samalla Ilmarisen tahto ja sisin jumalallinen ääni eli omatunto, jonka kautta muuten mestarikin puhuu. Lemminkäinen taas on Ilmarisen sisäinen rakkauden ja autuuden tunne, jonka hän vihkimyksessä voitti itselleen ja siis tavallaan Pohjan impi uudessa muodossa.