Jopa juoksi puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui,
Loitos kuului airon loiske,
Kauas hankojen hamina.
Noin Kalevala kertoo, miten Ilmarinen tottui käyttämään uutta tajunnanvälinettään, Sammon ensimäistä muodostumaa eli n.k. vesiruumista. Ja runon omat sanat todistavat asiantuntijalle, mistä on kysymys. Jo nimitys »vene» viittaa siihen, että on puhe tunteitten unimaailmasta, jonka symbolina yleensä käytetään nimitystä »vesi» (kts. ed. esim. 13. lukua). Vesiruumis on tunteista muovaeltu, rakkauden voimasta luotu. Vaan minkätähden on valittu symboliksi vene? Eikö elävä olento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä puhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten kuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja, tunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta Kalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole puhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä ainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn puhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota sentähden paremmin sopii verrata »elottomaan esineeseen», veneeseen, joka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.
Mikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta tajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita Väinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin kykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä nojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta:
Ensiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin fyysillisen ruumiin, vaan »kaikkiallisia», niitä on joka puolella, edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla—koko ruumis on kuin aistin; eivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä: sama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis sanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka ruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka puolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.
Toiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon kannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat ihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin, käärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin sekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa—silmä, suu, nokka—on erityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman jälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen tunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien ulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien j.n.e., kuten tapahtuu »kosintaretkeläisen» mietiskelyssä. Ainoastaan harvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen muotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee jotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen ajatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.
Toisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset ajatuksensa pukeutuvat aina—milloin hän ei itse toista tahdo—ihmisen muotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja mitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos tietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän ajatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä elävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin palatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain asiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä hakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.
Tunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä voivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia hallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia, paljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.
Kun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee tämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On aivankuin jokaiseen vesiruumiin kykyyn olisi siirretty ihmisen päivätajuinen minä! Tästä ymmärrämme, kuinka laaja ja monipuolinen fyysilliseen aivotajuntaan verrattuna on hänen unimaailmassa toimivan veneensä tajunta. Noilla organisoiduilla kyvyillä ja aisteilla hän tutkii sitä puolta sisätajuntaansa ja vastaavaa näkymätöntä kosmosta, jota »vedeksi» kutsutaan; niinpä hän esim. näyissä tutkii ihmissielun eri tunnetiloja, vainajien kohtaloa kuoleman jälkeen tuonelassa ja taivaissa. Mutta aivan niinkuin Kalevalan runossa kuvataan, nuo itsetoimivat kyvyt sinään eivät liikuta venettä: Ilmarinen yksin, ihminen itse, on venosensa hallitsija ja käyttäjä, ja Väinämöinen, viisauden jumalallinen omatunto, pitää perää.
Miksi Lemminkäinen liittyy seurueeseen, olemme jo edellä selittäneet. Ilmarisen muistot heräävät ja sen kautta hän ikäänkuin uudestaan yhtyy korkeampaan tunne-minäänsä, jota Lemminkäinen nyt edustaa.
30.