Ja vihdoin kun Väinämöinen lähtee kanteleen kieliä etsimään, hän näkee immen istuvan aholla ja laulelevan iltansa kuluksi, armasta odotellessaan. Häneltä Väinämöinen pyytää tukan hapsia kieliksi—ja saakin:
Antoi impi hapsiansa,
Hienoja hivuksiansa,
Antoi hasta viisi, kuusi,
Sekä seitsemän hivusta;
Siit' on kielet kantelessa,
Ääntimet iki-ilossa.
Ja sitten seuraa molemmissa toisinnoissa ihana ja tuttu esitys kanteleen soitosta. Ensin uutta konetta koettavat käsitellä muut, saamatta kuitenkaan aikaan oikeata soittoa. Vihdoin Väinämöinen ottaa kanteleen polvillensa ja hurmaa soitollansa koko elävän luonnon (40: 241-342; 41 ja 44).
Mieleenpainuvasti Kalevala tässä kertoo, millä tavalla vesiruumis muutetaan ilmaruumiiksi eli miten kantele saadaan veneeseen. Tämä kantele muodostetaan eetteriruumiin jaloimmista ja taiteellisimmista kyvyistä; varsinkin itkevästä koivusta tehty kantele kuvaa, kuinka runouden ja rakkauden hienoimmat voimat tässä otetaan palvelukseen. Kanteleen pää on aivoissa ja sen kielet kulkevat sydämen läpi. Kaikki mitä ihmisessä on pyhää ja kaunista, suurta ja syvää, se kootaan nyt yhteen ja muodostetaan ikäänkuin soittokoneeksi, jolla kaikkia eläviä ja kuolleita lohdutetaan, ilahdutetaan, onnellistutetaan.
Ja ken soittajaksi kykenee? Ei kukaan muu kuin Väinämöinen. Ei ihminen itse, ei vihitty minä, ei muu kuin se viisauden iki-ihanuus, jonka ääni vihityn jumalhengessä kuuluu.
Tässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn mystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi saavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen kaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan kanssa.
Kanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan—Logoksen—voiman ja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi. Jumalan voima, jumalallinen elämä ja tajunta täyttää koko aurinkokunnan. »Hänessä me elämme, olemme ja liikumme.» Ilman Logoksemme aurinko-energiaa ei olisi elämää maan päällä; ilman Hänen aurinkoista tajuntaansa ei olisi tajuntaa kosmoksessa. Kun kantele muodostuu vihityn sydämen ja aivojen välille, silloin hän joutuu välittömään yhteyteen Logoksen elämänvoiman kanssa; hän tulee kuin Jumalan pojaksi, jolla on käytettävänään isänsä pääomia. Tämä on hänen nousunsa kirkastuksen vuorelle, hänen kruunauksensa kuolemattomuuden kruunulla.
Kuinka kauniisti Suomen kansan tietäjät ovat tätä kohtaa käsittäneet! He rakastivat katsella luojaa siltä kannalta, että hän oli työntekijä, taiteilija, tietäjä. Ja kun he tahtoivat osottaa inhimillistä tietäjää hänen kirkastuksessaan ja kunniassaan, asettivat he hänet »ilokivelle, laulupaaelle, hopeiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle» (41: 5-8) ja antoivat hänen käteensä kanteleen, josta luojan onnea uhkuva elämä sävelten aalloilla tunkesi luotujen sydämiin.
Kun vesiruumis muuttuu ilmaruumiiksi, täyttyy vihitty »Pyhällä Hengellä». Hänen kasvonsa loistavat ja ihmiset tuntevat hurmaantuvansa ja häntä palvovansa. Tämä tietenkään ei ole pysyväistä. Se on »lahja ylhäältä». Se tapahtuu silloin, kun Logos tahtoo ja tarvitsee. »Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä.»[61] Mutta suurta on olla Herran palvelijana ja Jumalan tahdon täyttäjänä, ikimuistettavan suurta on olla Logoksen puhetorvena tai Jumalan sormena maan päällä, vaikkei se tapahtuisi kuin kerran elämässä. Niinkuin Väinämöisen kyynelet sen vaikutukset säilyvät läpi aikojen »muiksi muuttuneina»:
Helmiksi heristynehet,
Simpsukoiksi siintynehet,
Kuningatarten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi.